Kun herään on pimeää. Kello tikittää. Nousen sängystä, köpöttelen kylppäriin, hammas- ja kasvopesut, maalaan itselleni silmät, täysin diskreetisti pakkelia, etukäteen katsotut kledjut päälle. Herätän pojat. Esikoinen on jo omatoiminen ja pukee itse itsensä, kuopus on toista maata. Kannan, puen, raahaan, käsiä viuhtovan, täysillä kirkuvan, jaloilla potkivan ja itkevän lapsen sängystä tarhaan, hän kun olisi halunnut jäädä nukkumaan. Korviani kuumottaa kuopuksen kirkumisen jäljiltä, tenoriääninen lapsi - kuorossakäyneen äitinsä poika. Suoritus on niin fyysinen, että lihaksia särkee mittelön jälkeen. Väsyttää ja haukotuttaa. Saavun työpaikalle myöhässä, kahvia naamaan jotta aivonystyrät heräisivät horroksesta ja väsymyksen selkä taittuisi. Sitten kiireellä tekemään aamun pakollisia hommia. Keskittymisen ja focusoinnin kanssa on hiukan ongelmia, inspiraatio hukassa. Töitä, töitä töitä. Sitä sun tätä. Palaveri. Lounaalla tankki täyteen, syön uunimakkaraaa ja perunamuussia, jonka jälkeen tunnen itseni uneliaaksi ja tekisi mieli mennä pöydän alle nukkumaan. Juu olisi pitänyt ottaa kasvisvaihtoehto mutta kun kroppani kirkui uunimakkaraa.
Töitä ja hups kello on jo 16. Kuopus saa kaupassa raivarit kun ei saa jäädä leluhyllyn eteen leluja katselemaan. Hengittelen syvään, yritän ajatella kesäniittyjä, hoen itselleni: May the force be with me, katseeni on melko lailla tyhjä. Loppujen lopuksi nappaan pojan syliini ja raahaan kassajonoon. Siinä vaiheessa kauppakorissa on vain leipä ja juusto. Tökkään lapsilta salaa koriin vielä suklaapatukan, Tupla pötykkä tulee pelastamaan iltani. Kuopus murjottaa umpimielisen näköisenä ja istuu Marketin lattialla lehtitelinettä vasten nojaten. Ihmiset katselevat, nuori tyttö kuiskaa jotakin äidilleen ja tuijottaa meitä. Kunnialla kotiin, jossa ruuanlaittoa, yhdessä syömistä, vintiötkin leikkivät melko sopuisasti, tavallisia arkisia puuhia. Iltapesut ja -halit. Täydelliset naiset, Thank God for that.
On jo pimeää. Kello tikittää. Tuijotan itseäni kylpyhuoneen peilistä, pesen hampaat. Jos kuolisin nyt, niin muistokirjoitukseksi haluaisin: "I did it my way". Vaikka silmät eivät aina avaudu arjen hienoille yksityikohdille, sitä kannattaa aina pitää mielessä oma ainutlaatuisuus. Olen hemmetin upea kun kunnialla saatoin loppuun tämän päivän! Tehtäväni on olla aikuinen ja kestää känkkäränkän kiukuttelu, lapsihan kiukuttelee melkein yhtä hyvin kuin äitinsä aikoinaan. Ei omena ole kauas puusta tippunut. Lapsillani on elämä edessä, ja niin on minullakin. Haluan elää, kasvaa ja kukoistaa, syödä rasvaista uunimakkaraa, kuulla korvissani Frank Sinatran vahvan äänen. Kömmin sänkyyn, nukahdan heti. On pimeää.
Aurinko nousee, aurinko laskee ja vesi virtaa Vantaanjoessa.
9 kommenttia:
Hyvin kirjoitettu teksti: niin arkea ja ankeaakin välillä ja liiankin tuttua. Tosin sillä erotuksella, että paitsi veit ja hait lapset hoidosta (ja kävit itsekin töissä:) niin kävit myös lasten kanssa kaupassa. Siihen en itse suostu kuin äärimmäisessä hädässä (mies työmatkalla tai muuten illan poissa.) Kun en ole yksinhuoltaja, niin mies saa myös osansa näistä arjen iloista ja hoitaa edes ostokset. En kestä kauppareissuja lapsen kera. Kauppalistan teen miehelle mukaan. Näin ei mies joudu samaan pulaan mitä ystäväni mies, jos joutuisi ostosreissulle. Ystäväni näet sanoi, ettei hänen miehensä voi käydä kaupassa, kun ei tiedä mitä sieltä ostaisi... Gosh! Kyllähän meilläkin kotitöistä riidelllään, mutta meillä mies voi sentään käydä kaupassa kun kerran lukea osaa, niitä listoja siis. (Osaa se ystävän mieskin, ihan on insinööri:) Tsemppiä arkeen sulle!
Elsie
Elsie: Kiitos tsemistä! Aika 50-50 meilläkin hommat hoidetaan, vaikka tarkkana kuin porkkana siinä saa olla! Tuo päivä oli sikäli poikkeuksellinen, että sekä vein että hain lapset kun miehellä oli meno - yleensä toinen vie/toinen hakee. Ja totta myös, että kaupassa käynti töiden jälkeen lasten kanssa ei ole mikään maailman parhain idea, ainakaan jos toinen lapsi on uhmaikäinen. Sehän on suorastaan silkkaa hulluutta!
Tsemppiä arkeen sinnekin!
Voih, tämä on elämää. Ihanaa ja kauheaa. Niin napakka ja realistinen kirjoitus.
Minäkin ostan salaa itselleni suklaata kaupasta, käyn usein yksin kaupassa, mutta piilotan suklaat laukkuuni. Joskus jopa unohdan sinne. Voi mikä ilo kun joskus sitten muistan hämäränä hetkenä, että 'suklaata laukussa, jess!'.
Huomenna on jo torstai!
Mennäänpä nukkumaan..
Ihana!! Ja anteeksi että ihan hymyilytti mutta niin tuttua, niin...
Ja huomenna on paremmin. *halaus*
"Pois alta olen kiukkuinen
kuin myrskytuuli hirmuinen
enkä välitä kukista,
en kissoista,
en suukoista,
en leluista,
en väreistä,
en äideistä.
Pois alta olen kiukkuinen
puhisen ja pihisen!
Kun nurkassani murjotan,
toivon äidin sanovan:
Tule kulta tänne,
niin minä lohdutan!"
- Pia Perkiö -
Jännäsin kovasti, annatko puolikkaan suklaapatukasta pojillesi.
Oikea suunta. Illalla tuon kaiken rynkytyksen jälkeen. Itselle. Ihan itselle.
Hieno teksti!
Ihanasti ja elämänmakuisesti kirjoitettu! Apua, kai tuo kaikki on meilläkin vielä joskus edessä. Olen aina ihmetellyt, miten ihmiset selviävät siitä tarhaan-töihin-kauppaan-kotiin kokkaamaan -rumbasta. Ehkä olen vähän viisaampi, kun luin tekstisi :D
Ja silti - mitäpä sitä ei tekisi oman perheensä vuoksi.
Suklaa on kyllä pelastanut lukemattoman määrän ihmisiä. Viimeksi minut tänään ;)
Sooloilija: Suklaa on kyllä herkkujen herkku! Ja täytyy myöntää, että sitä kuluu varsin runsaasti talvisaikaan. Kesä taas on marjojen ja jäätelön aikaa.
Suklaa ja talvi kuuluvat yhteen kuin rintaliivit ja pikkupöksyt! Hyvän maun lisäksi suklaassa on runsaasti "onnellisuushormoniksi" kutsutun aivojen välittäjäaineen serotoniinin esiastetta, joka saa aikaan mielihyvän tunteita. Ei ihme, jos Tupla pötkylä voi pelastaa illan!!
Kirsti-Tuuli: Aivan itkettävän ihana tuo runo! Niin osuva niin totta!
Runosuoni: Kiitos mieltä lämmittävistä sanoista! Pyrimme välttämään että lapset saisivat vielä karkkia tai suklaata. Juhlissa saavat, ja joskus Muumi xylitol pastilleja. Jäätelöä ja pullaa voidaan kotona syödä. Kyllä suklaata ehtii syömään vielä koko loppuelämän.
Tuula: Onneksi lapsien viemistä ja tuomista voi jakaa! Mutta on tuo arki kuitenkin, joka tapauksessa, välillä aika korkealentoista, tai miten se nyt sanoisi -matalalentoa tai lennokasta. Lokakuu meni jotenkin helpommin mutta nyt marraskuussa tämä jatkuva pimeys kismittää, väsyttää sekä aamulla että illalla! Onneksi pian tulee joulu, laitoin jo yhtenä iltana jossakin mielenhäiriössä joululaulut soimaan. Hullu mikä hullu =)
Nakkasin sinulle pienen haasteen, jonka löydät blogistani.
Hyvää viikonloppua! Toivottavasti kiireetöntä sellaista :)
Jäätelö ei mulle niin maistu ikinä mutta suklaa,,,vuoden ympäri kyllä kiitos mieluiten joka päivä!
Tykkäsin tästä kirjoituksesta.
Tuttua kyllä;-)
Lähetä kommentti