keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kaikki äitini kaikki tyttäreni

Näin tässä taannoin hyvässä seurassa Aleksanterin teatterissa Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -esityksen, joka oli huikea, hauska ja kipeä. Olen miettinyt sen jälkeen paljon äiti-tytär suhteita. Omaani ja ystävien.

Äiti-tytär-suhde on suhteista kaikkein symbioottisin ja siksi pahimmassa tapauksessa myös haavoittuvin. Äiti on lapselle paitsi lähin hoivaava, joka antaa turvaa ja lohdutusta mutta myös tärkein naisen malli. Poika vaihtaa samaistumiskohteen äidistä isäänsä n. 3 vuoden iässä mutta tytön samaistumisen äitiin jatkuu murrosikään saakka. Juuri tämän vuoksi itsenäistymisprosessi eroon toisista on niin tärkeä molempien kasvun kannalta. Pystyäkseen elämään omaa elämäänsä, tyttären on repäistävä itsensä irti äidistä.

Minä olen perheemme esikoinen, joka otti vastuunkantajan roolin jo varhain. Koulussa menestyminen oli mulle elintärkeää ja koulukirjan unohtuminen kotiin aiheutta lähes itkukohtauksen. Erityisesti koulussa olin kiltti, ehkä jopa suorittajakiltti. Toisaalta minussa on aina ollut luovuutta- se on/oli minulle elinehto ja sitä tuettiin aina kotona. En kapinoinut pahemmin edes murrosiässä. Olin tuolloinkin pärjäävä, hyvin koulussa menestyvä tyttö, joka ei aiheuttanut päänsärkyä vanhemmilleen. Luin paljon, olin sporttinen, sosiaalinen ja poikaystäväni olivat melko kelpo tapauksia hekin.

Vuosia kului. Koin hyviä ja huonoja ihmissuhteita - opettavaisia tosin kaikki tyynni. Opiskelin, kokeilin siipiäni myös ulkomailla, etsin itseäni, löysin työpaikan ja löysin rakkauden; miehen, jonka kanssa halusin saada lapsia. Lapsia - elämäni rakkauksia- siunaantui kaksi. Olin hyvin kiitollinen ja hetkittäin hyvin onnellinenkin mutta jotakin meni pieleen. Siinä vuosien saatossa kadotimme mieheni kanssa yhteyden toisiimme, emmekä löytäneet enää toistemme luokse. Olin surullinen, pettynyt, että ydinperheemme hajosi, ja aivan romuna. Yritin olla vahva ja pärjäävä nainen, hyvä äiti, mutta loppujen lopuksi voimani loppuivat.

Yllätys olikin (vai oliko sittenkään?) suuri, että kapina ja itsenäistymiskriisi äidistä tuli minulle keski-iässä sen jälkeen kun olin eronnut miehestäni. Koska ero sai minut kyseenalaistamaan koko elämäni ja samalla miettimään kuka minä oikein olen, koin, että vastaus juuri tähän kysymykseen piti löytää täysin yksin, ilman kenenkään tukea. Aikaisemmin olin tukeutunut monessa mielipideasiassa äitiini ja nyt aloin kyseenalaistaa myös äitini mielipiteitä, riitelin hänen kanssaan paljon ja hän vastaanottikin aika paljon. 

Kun psykoterapian avulla tein pesäeroa ja itsenäistymisprosessia moneen asiaan ja tahoon ja samalla vahvistuin naisena. Käsittelin paljon sitä, millainen nainen haluan olla, mistä tykkään, mistä en, ja onnekseni samalla katkaisin henkisen napanuoran äitiin tuolloin - keski-ikäisenä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Hienoa on se, että tänä päivänä äiti ja tytärsuhteemme on kunnioittava kaverisuhde, jossa toiselle uskaltaa sanoa ei - puolin ja toisin. Emme pahemmin puutu toistemme elämään, mutta apua tai mielipidettä pyydetään puolin ja toisin. Soittelemme usein, suoria olemme edelleen, asioista puhutaan avoimesti ja välillä kissojakin nostetaan pöydälle. Ja mikä parasta osaamme sanoa toisillemme anteeksi. Kiitos äiti, että olet.

Ymmärrän nyt, että minä olen nainen ja äitini tytär, joka on äitinsä tytär, joka on hänen äitinsä tytär. Me kaikki olemme lopputuloksia sukupolviemme kokemuksista ja perinnöstä, hyvässä ja pahassa.  Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia, joko tai, on niin paljon harmaan sävyjä. Asia periytyvät sukupolvelta toiselle, mieheltä miehelle ja naiselta naiselle. Me kaikki teemme parhaamme, niillä kyvyillä ja kapasiteetilla, jotka omaamme. Tärkeintä olisi vaalia ja siirtää eteenpäin uusille sukupolville niitä hyviä asioita, joita opimme aikaisemmilta sukupolviltamme kun taas ne huonommat asiat - ne voisivat jäädä menneeseen. Sellainen on toiveeni. Miten se saavutetaan? Uskon, että parempi tulevaisuus saavutetaan perheissä ja suvuissa puhumalla, kysymällä, vastaamalla, ymmärtämällä ja loppujen lopuksi anteeksiantamalla.   


Ps. Mene ihmeessä katsomaan Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -esitys,se on piikkeineenkin ehdottomasti kunnianosoitus ja halaus äidille. Häijyimmänkin pilailun alta huokuu ymmärrystä ja lempeyttä! Et pety!
Roolimalliko tämän päivän naiselle?

7 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus ja pohdinta, Elisa.

    Ja kiitos teatteri suosituksesta. Pitäiskö antaa itselleni ja äidilleni joululahjaksi....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivoista sanoista. Suosittelen lämpimästi teille tätä joululahjaa! Esitys nauratti ja lähes itketti koko teatteriyleisöä ja ihmiset jopa nousivat seisomaan lopussa.

      Valoa!

      Poista
  2. Pitäisiköhän mennä katsomaan tuo näytelmä? Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta äitisuhteen puinti on minulle välillä raskas tai arka asia. Tai se, että minulla ei ole ollut sellaista suhdetta äitiini kuin olisin toivonut. Välit ovat olleet pitkään hyvät. Meillä vaan ei ole mitään yhteistä. Olemme kuin kaksi eri planeetalta yhteen paiskattua, joilla ei ole edes yhteistä kieltä. Nyt kun äitini alzheimer etenee vauhdilla olen menettämässä äitisuhteeni rippeetkin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kandee mennä! Se on jännä juttu miten ainakin omassa ystäväpiirissäni aihe on yllättävän raskas tai arka. Äitisuhde on usein hyvinkin kompleksinen asia ihan jo siksi että joidenkin eleiden, ilmeiden ja toimintamallien siirtyminen äidiltä tyttärelle on väistämätöntä. Ei sille voi tehdä mitään, niin vain käy.

      Ja mitä tosiaan tehdä siinä tapauksessa, jos ei ole mitään yhteistä? Silloin tosiaan suhde jää valitettavan pintapuoliseksi. Asian hyväksyminen on kai ainoa mahdollisuus.

      Olen pahoillani äitisi puolesta. Alzheimer on raskas tauti sekä sairastajalle, että läheisille. Käsittääkseni siinä voi kuitenkin sairastajalla olla vielä monia kirkkaita hetkiä, jolloin yhteiden toiseen vielä saa....

      Miitta Sorvali kertoo muuten näytelmässä omasta äidistään, joka sairasti myös Alzheimerin tautia. Että ihan jo siksikin suosittelen esitystä sinulle!

      Valoa ja voimia, kultainen!

      Poista
  3. Ihana, hyvä ja fiksu kirjoitus ♥
    Minun äiti-suhteeni jäi niin kesken. Luulen, että meistä olisi voinut tulla kaksi aikuista naista, joiden välillä on paitsi äiti-tytär -suhde, myös ystävyys ja ymmärrys. Minä olin kuitenkin siinä vaiheessa, jolloin irtaantuminen ja etäisyys tuntui tärkeältä. Hyvät välit silti, mutta olisin toivonut, että olisimme päässeet taas syvemmälle ja lähemmäs ♥ Ja jäi niin paljon kysymyksiä ja arvoituksia, joihin en ikinä saa vastauksia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani siitä, että menetit äitisi liian varhain. Olen kuitenkin varma, että äitisi elää vielä monissa teidän perheen traditioissa, kodin hengessä ja ilmapiirissä.

      Minut esitys sai pohtimaan omaa suhdettani äitiini, kasvatustani ja erityisesti sitä, millainen olen äitinä. Esitys sai pohtimaan sitä, että haluaisin olla hyväksyvä äiti. Hyväksyä lapseni sellaisena kuin he ovat. Aina se ei ole todellakaan helppoa. Se on erityisen vaikeaa silloin kun lapsi käyttäytyy täysin eri tavoin kun itse siinä tilanteessa toivoisi.

      Valoa ja iloa muru!

      Poista
  4. Harvinaisen hieno kirjoitus äiti-tytärsuhteessa. Passaisi johonkin perhelehteenkin!
    Olet rakas!

    VastaaPoista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!