Olen miettinyt jo pitkän aikaa avaanko aiheesta suuni. En ymmärrä miksi, varsinkin kun miettii miten yleinen asia on. Tietenkin minäkin olisin voinut olla hiljaa, antaa teidän kaikkien ymmärtää että olin lopppuvuodesta vähän väsynyt, mutta jos on aina blogissaan toitottanut avoimuuden ja jakamisen perään, oli kaiketi jopa velvollisuus avata oma sanainen arkkunsa.
Koin masennuksen loppuvuodesta vuonna 2012, jolloin olin 2kk sairaslomalla. Vaativasta elämäntilanteesta (mm. erosta) johtuen olin ollut pitkään todella kovilla. Olin suurimmaksi osaksi vastuussa lapsista, jonka lisäksi työskentelin esimiestehtävissä. Vaikka yritin tietoisesti kiinnittää huomiota hyvinvointiini, voimat alkoivat hiipua ja valo kadota elämästä. Muutos huonompaan tapahtui kuitenkin niin hitaasti ja vaivihkaa, etten tajunnut pysähtyä tai tehdä kunnollisia korjausliikkeitä. Kunnes kävi niin kuin usein masennuksessa käy, lopulta tulee stoppi - ahdistus, synkkyys painaa niin, ettei enää pääse sängystä tai jos pääsee, se on hemmetin vaikeaa. Hain apua työterveyshuollosta ja jäin sairaslomalle. Hitaasti mutta varmasti aloin toipua, sain tarvittavan lääkityksen ja kävin työpsykologilla juttelemassa. Aloin ulkoilla, liikkua, tehdä minulle iloa tuottavia asioita ja nähdä taas valoa elämässäni.
Vaikka kokemus kasvatti minua ja luulin saaneeni työkaluja jaksaa vaikeissakin tilanteissa jatkossa, en olisi uskonut, että olin melko samalla tavalla kuin aiemmin - kuin vaivihkaa- samassa tilanteessa viime vuoden lokakuun lopussa. Työssä oli ollut lähes koko vuoden hyvin hyvin stressaavaa, ihmisiä oli alati sairaslomilla; mikä aiheutti lisäpainetta, ainainen kiire oli arkipäivää, enkä (vielä) hanskannut uutta työtäni (mistä koin huonommuutta). Kaiken sen lisäksi yritin olla hyvä äiti lapsille. Huomasin, etten ole oma (valoisa ja iloinen) itseni, oli paha olla, kävin ylikierroksilla koko ajan mm. tekemättömien töiden tähden ja lopussa ihan kaikesta, ja oli taas pakko myöntää, että en jaksa. Uupumus/masennus todettiin lokakuun lopulla 2015 ja jäin 2 kk sairaslomalle, taas kerran. Koin asiasta häpeää ja syyllisyyttä, ja myös heikkoutta. Toipumiskonstit olivat taas samat, nukuin 10 h yöunia, tein pitkiä kävelylenkkejä, kävin työpsykologilla, Voimat alkoivat lisääntyä. Pikku hiljaa jaksoin lukea, tehdä ruokaa, meikata, laittaa päälleni muuta kuin verkkarit (ok on ne edelleen usein päällä).
Mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on pielessä, on se, että masennus on edelleen jotenkin häpeiltävä asia. Minä olen ainakin kokenut häpeää ja syyllisyyttä masennuksesta/uupumuksesta, ja koen että olisi ollut huomattavasti helpompaa kertoa omalle esimiehelle, että jalkani on poikki kuin, että olisin masentunut. Väitän myös, että vaikka masennus pääsääntöisesti ymmärretään, edelleen kuulee kommentteja, että "miksi et ryhdistäydy ja lähde lenkille!", "tuu vaan takas töihin" tai että "kannattaako tuosta nyt puhua, sä vaan leimaudut."
 |
| Kun ihminen lakkaa kehittymästä, hän lakkaa elämästä |
Mitä sydämestäni toivoisin, on se, että masennus rinnastettaisiin muihin sairauksin. Miksi masennus olisi muka erilainen sairaus kuin joku muu, ja miksi sitä pitäisi piilotella esim työelämässä? Miksi siitä ei muka parantuisi kun muistakin sairauksista voidaan parantua. En todellakaan väitä olevani terapeutti, mutta oman kokemukseni kautta mielestäni pystynyt antamaan omille läheisille ajatuksia/vinkkejä heidän vaikeisiin elämäntilanteisiin. Monesti kaksi kuuntelevaa korvaa riittää ja joku, kenen kanssa pääsee yhdessä ratkaisemaan elämänongelmia.
Toipumiseni on hyvässä (?) (toivon mukaan) vauhdissa, ja olen taas kerran saanut työkaluja käsitellä omaa mieltä ja tunteita. Nyt kun olen päässyt asiassa eteenpäin, voin oikeasti sanoa että olen kiitollinen tästäkin kasvamisvaiheesta, koska monia asioita olisi muuten jäänyt tulevaisuuden-Elisan käsiteltäväksi.
Olen sitä mieltä, että kun ihminen lakkaa kehittymästä, hän lakkaa elämästä. Uskon, että minä omien "mörköjeni", herkkyyteni tai lapsuuden turvattomuuden vuoksi saan käsitellä näitä asioita loppuelämäni, mutta se on samalla positiivinen asia; samalla kehityn koko ajan. Yritän edelleen oppia armollisuutta itseäni kohtaan, mun ei tarvitse olla täydellinen. Koskaan en ole valmis, tämä on minun polkuni. Elämä ei ole maaliin pyrkimistä vaan matka, parhaimpina päivinä ihana sellainen.
