torstai 18. helmikuuta 2016

ISO M vol 2

Olen miettinyt jo pitkän aikaa avaanko aiheesta suuni.  En ymmärrä miksi, varsinkin kun miettii miten yleinen asia on. Tietenkin minäkin olisin voinut olla hiljaa, antaa teidän kaikkien ymmärtää että olin lopppuvuodesta vähän väsynyt, mutta jos on aina blogissaan toitottanut avoimuuden ja jakamisen perään, oli kaiketi jopa velvollisuus avata oma sanainen arkkunsa.

Koin masennuksen loppuvuodesta vuonna 2012, jolloin olin 2kk sairaslomalla. Vaativasta elämäntilanteesta (mm. erosta)  johtuen olin ollut pitkään todella kovilla. Olin suurimmaksi osaksi vastuussa lapsista, jonka lisäksi työskentelin esimiestehtävissä. Vaikka yritin tietoisesti kiinnittää huomiota hyvinvointiini, voimat alkoivat hiipua ja valo kadota elämästä. Muutos huonompaan tapahtui kuitenkin niin hitaasti ja vaivihkaa, etten tajunnut pysähtyä tai tehdä kunnollisia korjausliikkeitä. Kunnes kävi niin kuin usein masennuksessa käy, lopulta tulee stoppi - ahdistus, synkkyys painaa niin, ettei enää pääse sängystä tai jos pääsee, se on hemmetin vaikeaa. Hain apua työterveyshuollosta ja jäin sairaslomalle. Hitaasti mutta varmasti aloin toipua, sain tarvittavan lääkityksen ja kävin työpsykologilla juttelemassa. Aloin ulkoilla, liikkua, tehdä minulle iloa tuottavia asioita ja nähdä taas valoa elämässäni.

Vaikka kokemus kasvatti minua ja luulin saaneeni työkaluja jaksaa vaikeissakin tilanteissa jatkossa, en olisi uskonut, että olin melko samalla tavalla kuin aiemmin - kuin vaivihkaa- samassa tilanteessa viime vuoden lokakuun lopussa. Työssä oli ollut lähes koko vuoden hyvin hyvin stressaavaa, ihmisiä oli alati sairaslomilla; mikä aiheutti lisäpainetta, ainainen kiire oli arkipäivää, enkä (vielä)  hanskannut uutta työtäni (mistä koin huonommuutta). Kaiken sen lisäksi yritin olla hyvä äiti lapsille. Huomasin, etten ole oma (valoisa ja iloinen) itseni, oli paha olla, kävin ylikierroksilla koko ajan mm. tekemättömien töiden tähden ja lopussa ihan kaikesta, ja oli taas pakko myöntää, että en jaksa. Uupumus/masennus todettiin lokakuun lopulla 2015 ja jäin 2 kk sairaslomalle, taas kerran. Koin asiasta häpeää ja syyllisyyttä, ja myös heikkoutta. Toipumiskonstit olivat taas samat, nukuin 10 h yöunia, tein pitkiä kävelylenkkejä, kävin työpsykologilla, Voimat alkoivat lisääntyä. Pikku hiljaa jaksoin lukea, tehdä ruokaa, meikata, laittaa päälleni muuta kuin verkkarit (ok on ne edelleen usein päällä).

Mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on pielessä, on se, että masennus on edelleen jotenkin häpeiltävä asia. Minä olen ainakin kokenut häpeää ja syyllisyyttä masennuksesta/uupumuksesta, ja koen että olisi ollut huomattavasti helpompaa kertoa omalle esimiehelle, että jalkani on poikki kuin, että olisin masentunut. Väitän myös, että vaikka masennus pääsääntöisesti ymmärretään, edelleen kuulee kommentteja, että "miksi et ryhdistäydy ja lähde lenkille!", "tuu vaan takas töihin" tai että "kannattaako tuosta nyt puhua, sä vaan leimaudut."
Kun ihminen lakkaa kehittymästä, hän lakkaa elämästä

Mitä sydämestäni toivoisin, on se, että masennus rinnastettaisiin muihin sairauksin.  Miksi masennus olisi muka erilainen sairaus kuin joku muu, ja miksi sitä pitäisi piilotella esim työelämässä? Miksi siitä ei muka parantuisi kun muistakin sairauksista voidaan parantua. En todellakaan väitä olevani terapeutti, mutta oman  kokemukseni kautta mielestäni pystynyt antamaan omille läheisille ajatuksia/vinkkejä heidän vaikeisiin elämäntilanteisiin. Monesti kaksi kuuntelevaa korvaa riittää ja joku, kenen kanssa pääsee yhdessä ratkaisemaan elämänongelmia.

Toipumiseni on hyvässä (?) (toivon mukaan) vauhdissa, ja olen taas kerran saanut työkaluja käsitellä omaa mieltä ja tunteita. Nyt kun olen päässyt asiassa eteenpäin, voin oikeasti sanoa että olen kiitollinen tästäkin kasvamisvaiheesta, koska monia asioita olisi muuten jäänyt tulevaisuuden-Elisan käsiteltäväksi.

Olen sitä mieltä, että kun ihminen lakkaa kehittymästä, hän lakkaa elämästä. Uskon, että minä omien "mörköjeni", herkkyyteni tai lapsuuden turvattomuuden vuoksi saan käsitellä näitä asioita loppuelämäni, mutta se on samalla positiivinen asia; samalla kehityn koko ajan. Yritän edelleen oppia armollisuutta itseäni kohtaan, mun ei tarvitse olla täydellinen. Koskaan en ole valmis, tämä on minun polkuni. Elämä ei ole maaliin pyrkimistä vaan matka, parhaimpina päivinä ihana sellainen.

30 kommenttia:

  1. <3

    -hän joka rämpii ja jonottaa keskusteluaikaa asiantuntijalle-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sydän myös sinne ja paljon voimia ja voimaantumista!

      Toivon sydämestäni, että saat keskusteluajan pian. Apua pitää saada silloin kun sille on tarvetta.

      Poista
    2. Voi. Rämmitkö sinäkin?
      Suuri ihailuni siitä että osaat ja tajuat hakea juttuapua. Toiv oot pian entisesi. Sanavalmis hassu säihky!

      Poista
  2. On niin totta, että jalan katkeaminen on helpompi diagnoosi. Masennus ei välttämättä edes näy päälle päin, mutta sisimmässään ihminen on kuin rampa, ja silloin on vaikea selviytyä läpi arkipäivien loputtoman ketjun...
    Sinä teet oikein ja rohkeasti, kun puhut asiasta. Uskon, että jokainen, joka avaa suunsa masennuksesta, siloittaa tietä paitsi itselleen myös muille masennuksesta kärsiville.

    Puss, sinä ihana ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän "ongelma" onkin, masennus ei näy päälle päin. Minä ainakin olen mestari sinnittelemään ja näyttelemään iloista ja jaksavaa, vaikka olisi kuinka paha olla. Ihminen kun olisi niin paljon mieluummin vahva kuin heikko.

      Samaa mieltä, asiasta PITÄÄ ehdottomasti puhua enemmän. Ainakin omassa ystäväpiirissä masennus on yllättävän yleinen ja masennuksia on niin erilaisia, on alakuloa, lievää, keskivaikeaa ja vaikeaa masennusta.....

      Puss, sinä olet ihana.

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus ja tämä on niin totta. Vaikka masennus nykypäivänä jo suurelta osin onkin ”normaali” sairaus, aina on niitä, jotka pitävät sitä jonkinmoisena muuna – vähättelevät. Mielestäni suomalaisten ns. perisynti on se, että yritetään selvitä yksin mahdollisimman pitkään missä tahansa asiassa. Sitten kun ei enää selviä on monesti myöhäistä. Olen työssäni törmännyt tähän velkajärjestelyissä. Jos olisi apua pyydetty ajoissa, ei katastrofaalisiin tilanteisiin olisi päädytty.
    En vertaa tietenkään näitä keskenään, mutta niissä on sama tekijä: häpeä. Masennus koetaan epäonnistumiseksi, tuo ei osaa handlata omaa elämäänsä tai että se on nyt mielenvikainen. Pahin kommentti minkä masentuneelle voi sanoa on ”ota itseäsi niskasta kiinni, reipastu”.
    Rutkasti tervehtymistä ja valoista voimaa sinulle! Ja anna itsellesi aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, allekirjoitan tuon täsin! Suomessa on jokin outo pärjäämisen kulttuuri (sodan jäljiltäkö?)...yritetään pärjätä yksin, sinnittelemällä loppuun asti. Tunnistan tuon saman itsessäni, en haluaisi missään nimessä myöntää omaa "sairauttani".

      Apua pitää saada silloin kun siihen on tarve ei 1v myöhemmin. Mulla on se plussa, että työterveyshuollon puoleen voi kääntyä, mutta miten niillä jotka ovat esim työttömiä??

      Kiitos kun kommentoit, olet upea tyyppi.

      Poista
  4. Kiitos tästä kirjoituksesta, näitä tarvitaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Lisää näitä tarinoita! Uskon, että ihminen on (yllättävän) usein hauras; me kaikki tarvitsemme tukea, kannustusta, arvostusta....Ei tämä elämä aina tosiaan helppoa ole, vaikka upea reissu onkin!

      Iso rutistus ja suuri kiitos siitä, että kommentoit.

      Poista
  5. Hei Elisa,
    olen niin ylpeä Sinusta, että kirjoitit tämän kirjoituksen blogiisi! Toivon Sinulle kaikkea hyvää ja muista pohjalta on vain yksi tie ja se on ylöspäin. Seuraan tiiviisti blogiasi ja aina se tuottaa hyvää mieltä ja vetää suupielet hymyyn - olet niin hyvä hahmottamaan ja kirjoittamaan mitä sinulle ja ympäristöllesi tapahtuu. Kiitos siitä ! Ja valoa ja iloa päiviisi:-)
    T. Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johanna, nythän tässä kävi niin, että mulla nousi sanoistasi kyyneleet silmään, niin kauniisti kirjoitit. Toivon sulle valoa, kaikkea ihanaa ja enemmänkin, sinullla on ilmiselvästi suuri sydän.

      Poista
  6. Kiitos tästä, aihe on tärkeä ja rehellisyys virkistävää. Kaikkea hyvää! t. Masennuksen kokenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinä anonyymi. Samaa mieltä, rehellisyys virkistää....ja myös itse asiassa vapauttaa. VOIMAA ja rakkautta elämääsi.

      Poista
  7. Ei mitään hävettävää! Erittäin hyvää kevättä sinulle! "Kliininen"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, olen super iloinen, että kliinisetkin ihmiset ovat empaattisia ja rakastettavia.

      Ps. Kliinisyys on ihan kiva...tiettyyn rajaan saakka ;D

      Poista
    2. Höh! Mitä ihminen voi sille....

      Poista
    3. Ei varmasti voikkaan, kaikilla meillä on omat kieroutumamme :).

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus! Valoa ja voimaantumista elämääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kultainen, tässä saumassa onkin hyvä tuoda esille, että mä niin ihailen sua äitinä. Haluaisin olla yhtä aktiivinen kuin sinä ja teidän perhe! Puss ja kevätvaloa!!

      Poista
  9. Hyvä sinä, upea rohkea nainen! Kirjoitit tärkeästä asiasta, olen täysin samaa mieltä. Masennuksessa ei ole mitään hävettävää. Itsekin olen käynyt joskus siellä pohjalla ja joutunut/ saanut nähdä voimieni äärirajat. Voimia sinulle, sinä selviät! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoista, masennuksessa ei ole mitäään hävettävää. Kuitenkin mikä siinä on, et muiden masennuksia tms sairauksia (yli) empatisoit ja ymmärrät, mutta et omaasi? Pöh, ihan hullua.

      Kyllä selviän- totta mooses, rutistus ja rakkautta sinne.

      Poista
  10. Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi!
    On tosi tärkeää, että masennuksesta jaetaan erilaisia tarinoita.

    Suosittelen erittäin lämpimästi teosta Mielekkäästi irti masennuksesta kaikille, jotka ovat vähääkään taipuvaisia synkistelyyn. Sain siitä itse suuren avun toipuessani keskivaikeasta masennusta.

    Voimia ja valoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, erilaisia tarinoita tarvitaan, eikä niistä todellakaan pitäisi vaieta.

      Kiitos kirjavinkistä, varasin kirjan kirjastosta!

      Toivon sulle kaikkea mahdollista hyvää, valoisaa ja ihanaa.

      Poista
  11. Hyvä kirjoitus! Juuri tällaisten avulla ihmisten ymmärrys masennusta kohtaan paranee (toivottavasti).
    Olet rohkea, ja yleensä avoimuus on vain positiivinen asia.
    Ihanan valoista kevätaurinkoa sinulle ❤️❤️❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muru! Olen sitä mieltä, että Suomessa kukoistaaa ihmeellinen ja kummallinen reipastelukulttuuri. Selvityjiä ihaillaan, lehdet kirjoittavat ihan kamalia kokeneista ja ihan itte pärjänneistä. Avun hakeminen ja pyytäminen on musta rohkeampaa kun yksin sinnittely (jota siis itsekin olen tehnyt).

      Kevätvaloa!!!

      Poista
  12. Kiitos Elisa tästä!
    Ja usko pois, niitä työkaluja tulee ajan kuluessa lisää, ja oppii huomaamaan ajoissa, milloin on aika hemmotella itseä ja pyrkiä valoon päin. Sä selviät, vaikkei aina tunnu Yhtään siltä.
    Kokemusta on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon kans, että sitä selviää. Babysteps. Valoa kohti mennään- sinä ja minä!
      Iso rutistus.

      Poista
  13. Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta! Tuo iso M on salakavala. Sen kerran kokeneena sen palaamista pelkää. Lupaa varoa ja olla varautunut. Silti se voi tulla kulman takaa ja yllättää.
    Parasta siinä on se, kun se katoaa ja elämästä osaa nauttia.

    Onneksi valo jo pilkottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä, että vaikka sen on kokenut se osaa silti yllättää, vaikka yrittääkin pistää hanttiin.

      Ja tuo on just presiis totta: se on parasta kun aurinko tulee esiin pilven takaa ja alkaa nähdä värejä. Parhautta. Been there done that.

      Puss.

      Poista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!