sunnuntai 14. elokuuta 2016

Elämänmakuinen päivä

Herään vasta klo 8, koiruuskaan ei ollut ilokseni herättänyt aiemmin. Jätän pojat vielä jatkamaan unia ja hipsin aamupalalle. Äiti on jo aamiaisella. Taivas on harmaa, muttei onneksi sada. "Nukuitko hyvin ?", äiti kysyy, niin kuin aina. "Kuin tukki vastaan", niin kuin aina, kun olemme mökillä. Juomme kahvia ja höpöttelemme niitä näitä, ja vasta paljon myöhemmin alas kömpii kaksi unentuoksuista poikaa tukka pörrössä.

Käymme koiruuden ja kuopuksen kanssa lenkillä metsässä. Ällistelemme komeita tattejaja kuopus höpöttelee kaikesta maan ja taivaan välissä. Rakastan tuota pulputusta, jota lapset tekevät tiyttyyn ikään saakka ilman minkäänlaista suodatusta. Niin aitoa.

Esikoinen soittelee kavereilleen pitkin päivää, Pokemon metsästys tökkii pahasti täällä mökillä. Täällä ei ole yhden yhtä Pokemonia, eikä Poke-stoppia. Pöyristyttävää ja esikoiselle turhauttavaa. Täällä metsän siimeksessä niillä ötököillä luulisi olevan hauskaa?

Hommia (esim veneen tyhjennys ja ikkunan karmien lakkausta), yleistä haahuilua ja lounas. Ja poikien painimista, nujakointia ja kirkumista siinä vaiheessa kun kuopus jää alakynteen. Ärsyttää se älämölö, kamelin kaula katkeaa, tuon mielipiteeni nujakoinnista esille karjuen. Hurraa inhimillisyydelle, ja sille että välillä on hirviöäiti, vaikkei välttämättä haluaisikaan.

Poikien on aika lähteä isälleen ja tällä kertaa he saavat poikkeuksellisesti kyydin äidiltäni. Minä jään koiruuden kanssa vielä mökille yhdeksi yöksi. Halauksia ja rutistuksia poikien ja äidin kanssa.  Jäämme katselemaan koiran kanssa auton perävaloja, jotka heijastavat valoa kuin pienet surulliset tähdet hämäryydessä.

Kävelen takaisin mökille, koira loikkii saman matkan. Se ei taida potea samanlaista ikävää kuin minä? Mökki tuntuu liian isolta, synkältä ja hiljaiselta, edes linnut eivät laula. On jotenkin mystisen  jätetty ja hylätty olo, vaikka mökille jääminen oli ihan oma valinta. Pian tulee itku,  hillitön ikävä noita ihania tyyppejä, joita rakastan yli kaiken. Itken itken itken mökin portailla, koira ihmettelee vieressä ulvomistani. Alan hiukan rauhoittua, jonka jälkeen terapiatekstailen siskolle.

On niin yksinäinen fiilis, että on pakko päästä purkautumaan ja juoksemaan. Juoksu kulkee yllättävän hyvin. Askel kevenee, ajatukset muuttuvat virtaavammiksi, vaihtuvat toisiksi ennen kuin ehtivät edetä. Jossain vaiheessa vastaan tulee lauma lampaita. Tervehdin niitä niiden omalla kielellä "bääbää" ja hymyillyttää ekaa kertaa sitten itkun. Olen vakuuttunut, että niin kauan kun ihminen jaksaa moikata eläimiä niiden omalla kielellä, hän pysyy nuorena.

Lenkin jälkeinen euforia valtaa mielen ja elämään tuntuu taas ruihkahtaneen jonkinlainen toiveikas sivumaku. Rapsutan koiraa, jonka häntä alati heiluu ja pulahdan uimaan. Olen yksin, mutta en ole yksinäinen kovin usein, vain hetkellisesti - ja sekin on tuolloin oma valintani.

Mietin, että koko tunneskaala oli kyllä käytössä tänään, mutta ehkä näitäkin päiviä tarvitaan. Sataa ja ukkostaa, mutta se ei haittaa tipan tippaa. Minä uljas nainen, lämmitän Eeva Kilpeä mukaillen itselleni tänään saunan, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, ja aloitan "Miten muistat minut" kirjan. 

 

18 kommenttia:

  1. Jos on lasten pulputus aitoa niin kyllä on tämä tekstikin. Kiitos! T. Emmi

    VastaaPoista
  2. Ihana päivä sulla ollut, kaikessa kirjossaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Tuija. Oli hyvä päivä.

      Poista
  3. Tuo Eeva Kilven runo on ihana, mutta niin oli tämä sinun kirjoituksesikin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kultainen! Eeva Kilpi on kyllä ihana, yksi lempi runoilijoitani.

      Poista
  4. Ihana Elisa. Hienosti kerrot tunneskaalastasi. Lenkki kyllä useimmiten tuo nostetta. Niinhän sinullekin kävi. Mukavaa uutta viikkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanainen. On päiviä ja sitten on päiviä ;)

      Ja juostua lenkkiä en ole kyllä koskaan katunut.

      Poista
  5. Voin helposti eläytyä siihen äkilliseen tunnetilan ja äänimaailman muutokseen, kun lapset lähtevät mökiltä ja sinne jää vain hiljaisuus. Kontrasti on raju.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät ne erossaoloajat pojista ole kovin pahoja, mutta NE eronhetket...ne ottaa välillä koville.

      Ja vielä mökkimaisema vaikutti tosiaan big time. Onneksi naisen mieli on joustava illalla elämä jo voitti :D

      Iloa!

      Poista
  6. Ihanasti kirjoitettu ♥ Kyllä se tunneskaala voi olla niin uskomattoman laaja ja monisävyinen, kun vaan uskaltaa olla sinut itsensä kanssa. Ja sinä pieni urhea nainen uskallat ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tunneskaaloja kyllä riittää, välillä tosin miettii pääsisikö helmpommalla jos ei olisi herkkis. Mutta näillä korteilla pelataan....;)

      Poista
  7. Ihanan aitoa! Tunneskaalat ääripäästä toiseen on kuluttavia ja vaikeitakin, mutta myös tarpeen. Jotakin siinä aina ymmärtää ja oivaltaa.
    Paljon tsemppiä eloon, oloon ja ajatuksiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin toivon/uskon, että jotain pientä näissä tilanteissa aina liikahtaa eteenpäin.

      Kiitos & muisk kultainen. Valoa ja iloa sinne.

      Poista
  8. Oli kyllä todella elämänmakuista! Tuollaista elämä on. Välillä itkettää ja sitten taas naurattaa. Koira on ihana kumppani, aina hyvällä tuulella ja heti lohduttamassa kun huomaa tuskan. Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätähän se elämä on, ja kun sen hyväksyy on kai...onnellinen tai onnellisempi.

      Olen sitä mieltä niin pitkään kun kerrotaan kaikesta: päivistä, ihmisuhteista ja lomista vain hyvät puolet – todellisuus hämärtyy ja alamme valehdella (itsellemme tai toisillemme) tai suorittaa. Kun kerromme myös elämisen kirjosta - tulee olo, että olemme kaikki samassa inhimillisyyden veneessä.

      Halaus!

      Poista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!