perjantai 26. elokuuta 2016

Selfieistä ja niiden vierestä

Selfiestä ovat kirjoittaneet viime aikoina erinomaisen hyvin esim Tuula ja Tiia K.

Minäkin jäin miettimään itsekseni kaikenlaista liittyen omakuviin ja siihen, millaisena haluamme näyttäytyä muille - ja miksi.

Niin kuin Tuulakin totesi, lähes poikkeuksetta sitä julkaisee vain sellaisia kuvia, joissa näyttää (omasta mielestään) riittävän kivalta. Suurinosa kuvista on otettu kännykällä, spontaanisti ja hymyssä suin. Kenties kuvat ovat otettu jostain speciaalitilanteesta ja ne saavat myös katsojan hymyilemään?

Selfie on nykyaikainen omakuva sosiaalisen median ruuhkavuosilta. Omakuvia tulee otettua paljon- yksin tai ystävien kanssa. Selfiellä voi toteuttaa carpe diem- ajattelua, ota itsestäsi kuva, jaa toisille, odota tykkäyksiä - onhan tuo kaikki tuttua itsellenikin vaikka harvemmin kuvia laitan FB:iin ja blogissa pääosin haluan vinkata pukeutumisvinkkejä. Toki minäkin haluan näyttää kuvissa kivalta, enkä näyttää ns. hevosnaamaa, joista olen saanut (joskus) palautetta miesten toimesta (toim.huom. kerrassaan outoa; näytän hevosnaamaa vain syystä :)).

Räpsin myös kuvia, kun näen jotain hauskaa, ihanaa, herkullista tai muuten vain positiivisia tunteita herättävää.  Esim. rakkaan ystävän tapaaminen (esim nämä kuvat Pinkin kanssa ovat sellaisia. )

Olen miettinyt, että joskus asettelu on luotaansatyöntävää ts. kuvanottohetki voi asettua ihmisen ja kokemuksen välille - on niin kiire kuvata itseään että kokemus unohtuu. Itse olen yrittänyt elää aidosti hetkessä, ja pyrin siihen että kokemus edellä mennään, plussaa on se kiva kuva, jos sellainen tulee....


Ajatus narsismista rajoittaa minua jonkin verran julkaisemasta selfieitä liian usein. Huumorintajuisena ihmisenä haluan myös aina silloin tällöin väännellä naamaani tai julkaista jonkin "hassuttelu" kuvan. Olen sitä mieltä, että selfiessä voi (ja pitää) myös pelleillä ja ELÄMÄSSÄ kannattaa oppia itselleen nauramisen taito.     

Sosiaalisessa mediassa nautin eniten ystävien selfieistä jossakin mielenkiintoisessa tapahtumassa, se on ikkuna tilanteeseen, johon en ole itse päässyt muutoin osallistumaan. En oikein osaa selittää miksi, oman ystävän (blogikamun tai kaverin) elämää ylä- ja alamäissä on vain mielenkiintoista seurata, mutta ehkä se osallistuminen on se juttu. Varsinkin jos tilanteisiin liittyy mielestäni jokin suuri ilo; esim löytö, nautinto (ruoka!/kulttuuri!). Niin ja se AITOUS aina viehättää. "asetellut" tai lavastetut selfiet ovat turn off.

Jep- jatketaan omakuvausta aina jos/kun siltä tuntuu, jokainen omalla tyylillään (ilman lavastuksia) :)

ps. Ilo tarttuu myös kuvista :)!    

5 kommenttia:

  1. Mä niin vierastan selfieitä, vaikka oon yrittänyt vähän enemmän petrata sillä saralla. Tällä naamalla ei vain tule onnistuneita selfieitä, eikä belfieitä sen paremmin. Friendsietkin yleensä skippaan, kun on nolo olla se "hevosnaama", kun toinen loistaa. Mutta en suinkaan tuomitse omakuvia, paitsi ehkä niitä nuorison vessassa otettuka duckface -kuvia.

    Sinulle toivotan ihanaa viikonloppua 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Tuija, mä voisin vaikka lyödä vetoa, että sustakin saisi IKIihania kuvia aamulenkeiltä, metsästä, ja kaveriporukasta, kun vain aloittaisit. Osa kuvista varmasti vaatisi harjoittelua mutta osa menisi varmasti luonnostaan....

      Duckface on ehkä kuitenkin YÖKS :D

      Hevosnaamat aitoutta = vaikka vääntyneeltä näyttävätkin. (Joo mulle hyvin tuttua.)

      Poista
  2. Sun kuvat on ihanan spontaanin ja aidon oloisia! Ite en oikein osaa selfieissä olla...mielummin mäkin irvistän :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos muru, aitouteen pyrin, vaikka maneereita on mullakin like it or not.

      Sä olisit varmasti loistava kuvissa- irvistyksellä or not. Puss.

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus selfiestä. Se on totta, että niiden avulla pääsee kurkkaamaan kamun hetkeen ja siihen fiilikseen.

    Minun ei tule ikinä otettua selfietä kun olen yksikseni vaan ne ovat aina jossain porukkatilanteessa napsittuja. Minulle ne ovat siis muistoja jostain ystävien välisestä jutusta. Olen koittanut opetella siitä kameran edessä vaivaannuttavasta tunteesta irti. Se ei tunnu onnistuvan, mutta sentään se vaivaantuminen on vähentynyt. Vaikka kaunistunut en ole yhtään, enkä osaa poseerata niin silti niin jotenkin kelvollisia otoksia tuntuu tulevan aikaisempaa enemmän. Eli ajattelu siitä, että kuvan kohteena oleminen voisi olla ihan siedettävää alkaa toimimaan :)

    VastaaPoista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!