Juhannuksen (rakkauspainotteinen) lehtikatsaus

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Niin vähän aikaa ja niin paljon lehtiä. Sain tänne maalle kasan naistenlehtiä ja olipa hauskaa lukea niitä aina välillä (siskon kanssa) kun oli aikaa. Mennään itse asiaan ja kun on juhannus, yritän keskittyä rakkauteen ja hyvään:

Menaiset: Mä jotenkin niin rakastuin Meeri Koutaniemen ja rokkari Sami Yaffan haastikseen. Jotenkin niin ihanan syvällisen ja aidon rakastunut pari. Ja voi vaan ihailla, että joku saa kokea tuollaisen rakkauden. Itse en tiedä olenko (kokenut)?  Olisihan se mahtavaa, jos molemmat ajattelisivat toisistaan (samaan aikaan), että sinä olet Se Oikea- kovin useinhan parisuhde on aaltoliikettä.
Tässä ihmissuhteessa kaikki lähtee vapaaehtoisuudesta ja itsenäisyydestä, emme voisi ripustautua toisiimme, Meeri aloittaa.
Samin piti vain ehdottaa Meerille duuni-ideaa. Hän luuli, että tapaamiseen tulee supervakava nainen.
– En tiennyt yhtään, että se on tollainen! Sami räjähtää nauruun.
Rakkaus kolahti heti.
– Se miten kaikki tapahtui, pakottaa uskomaan, että näin oli tarkoitettu. Olen monesti kiittänyt Samia, että hän löysi minut, Meeri miettii.
Tämänhetkiset ajatukseni on osuvasti muotoillut Sinkkuelämän Carrie: "I'm looking for love. Real love. Ridiculous, inconvenient, consuming, can't-live-without-each-other love."Ja kuitenkaan, en tiedä onko sellaista edes olemassa. Perustuuko mielikuvani suuresta rakkaudesta vain Hollywood-elokuviin vaikka pitkissä ihmissuhteissa 2-10v olen koko elämäni ollut? Toivonko mahdottomia? Toisaalta olen joskus ollut niin rakastunut, että sydän on ollut pakahtua siihen tunteeseen (esim. v 2013-14)- mutta silloin suhteessa on mättänyt jokin muu asia (ulkopuoliset asiat tai se, etten ole rakastanut itseäni). Vaikeinta onkin kai löytää koko paketti - palavat tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, samanlainen arvomaailma ja ajatukset siitä, mitä elämältä haluaa. Uskon, että suurinkin roihu laantuu vuosien myötä (parhaimmillaan) lämpimäksi kumppanuudeksi, mutta pitäisihän sitä roihua olla EDES ALUSSA. Jos suhde perustetaan laimeisiin tunteisiin ja järkiperusteisiin, liitto saattaa kyllä kestää, mutta eri asia on haluaako elää sen tunteen kanssa, että en rakasta tuota toista ihmistä sydämeni pohjasta. Mistä pääsemme taas samaan kysymykseen "mitä on rakkaus". Sitä on eittämättä monenlaista.  

HS: Dannyn ja Erikan haastis. Epäkyynistyin vähän....Iholla- sarjan ja ErikaDannyn epämukavat  ja hyvinkin kiusalliset hetket (hetkeksi) unohtuivat, kun pari vaikutti ihan täyspäisiltä kumppaneilta.
Dannyyn teki vaikutuksen myös (Erikan) monipuolisuus.

”Suomi on nykyään täynnä nuoria naisia, joilla on akuankkamainen ääni. Moni pystyy tekemään poppia, mutta harva pystyy tekemään sekä tangoa että poppia.”

Ja nyt Dannykin jo lämpenee:

”Sitten, kun mentiin lähemmäksi, huomasin, että hän on sydämellinen ihminen. Hyvä luonne, hyvät arvot. Hiljalleen nämä ominaisuudet sitten lähensivät meitä ikäerosta huolimatta.” [...]
”Omissa piireissäkin meistä lentää läppää, mutta siinäpä lentää. Hauskaa, jos voi herättää vahvoja fiiliksiä. Minulla ei ole tarvetta miellyttää kaikkia.”

”Aina tämä elämä ei vain mene niin kuin olisi itse käsikirjoittanut.” 
Vanhassa Menaisissa (jonka luin vasta nyt) oli Anna-Leena Härkösen ajatus, jonka ympyröin
Pelkäsin etukäteen viidenkympin kriisiä, mutta nyt ikä tuntuu jo hyvältä. On helpottavaa, ettei minun tarvitse enää miellyttää kaikkia. Minulla on jo oikeus säästää ja suojata itseäni. Saan poistua epämiellyttävistä tilanteista. Saan jättää huonon kirjan kesken. Nuorena menin lukkoon, jos joku tönäisi ratikassa. Tunnen oloni yhä helposti uhatuksi, mutta olen oppinut puolustamaan itseäni. Nykyään saatan karjua, että helvettiäkö siinä tuupit. 
On hyvä, että ihminen välillä miettii, mitä elämältä haluaa, ja ketä elämään haluaa. Ja opettelee luopumaan ....erityisesti jatkuvasta miellyttämisestä ja suorittamisesta, joka on meille naisille (jotka ovat syntyneet 60-70 luvulla) usein tuttua.  Hyvä Anna-Leena!

Entäpä Anni Hautalan MN haastis: ”Jos vertaan nykyistä arkeani ydinperhevuosiin, suurin ero on, että nykyään minulla on enemmän aikaa olla yksin.”

Minulla ei ole erityisen kova itsetunto ja mietin paljon, mitä minusta ajatellaan. Kun sanotaan pahasti, kyllä se osuu.
– En silti yritä olla muuta kuin olen. Kuljen meikittä, koska olen liian laiska tälläytyäkseni. Tiedän myös, miten olla rasvaton ja lihaksikas, mutta en jaksaisi elää niin. Mieluummin nautin elämästäni mahan kanssa kuin kituuttaisin itselleni sixpackin.
Tuon ajatuksen mäkin allekirjoitan, että mulla ei ole erityisen kova itsetunto, mietin usein mitä musta ajatellaan, mutta en silti yritä olla muuta kuin olen. Vaikka on sitä miettinyt, mitä ihmiset ajattelee esim siitä, että olen ollut jo vuoden työttömänä, että mikä naisessa on vikana? Tai että sehän on ollut sinkkunakin jo 2,5 v!!! En ole viitsinyt selitellä, että onhan tämä ollut ihan oma valinta(kin). Olen halunnut ottaa näin 44 vuotiaana hetken hengähdyksen monen raskaan (Yh) "ruuhkavuosi"vuoden jälkeen, enkä ole etsinyt (tähän saakka) kuin oikeasti mua kiinnostavia työpaikkoja. Nyt on tosin tulleeet realiteetit vastaan, ja olen tajunnut, että on täysin mahdollista, etten löydä/saa työtä joka on suuri intohimoni, mutta joka maksaa laskut. Sekin on tosin jotain, se.

Ugh olen puhunut.

Boldaukset omiani.

18 kommenttia :

  1. Mä väittäisin vähän vastaan tuossa, että roihu laantuu suhteessa. Ei se laannu, kun osaa pitää tulta yllä. Se vaatiikin taitoa, joka tulee suhteen mukana. Vieläkin roihuaa ja päälle 25 vuotta on taivalta kuljettu yhdessä.
    Mikäköhän siinä on, että ei saisi olla yksin? Minullakin on ystävä, joka pitkän liiton jälkeen haluaa olla yksin, ei kaipaa ketään siihen vierellä. Aina häneltä ollaan kyselemässä, että etkö ole miestä löytänyt? Ihme touhua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kiva lukea tuo sun kommentti, sitä kuitenkin haluaisi uskoa, että roihua on mahdollista pitää yllä pitemmässäkin suhteessa.

      Ja kyllä - se uskon, että se on mahdollista mutta että, se ei tule itsestään, vaan molempien on tehtävä oma osansa sen eteen, suhteissa on ylä- ja alamäkiä, eikä se ole pelkästään ruusuilla tanssimista.

      Hah joo- toikin on tuttua, että kysellään, onko miestä jne...Mikä vika yksinolossa? No sen voin sanoa, että aluksi ei mitään, mutta pitemmän päälle sitä alkaa kaivata kumppania- sekä henkisesti että fyysisesti.

      <3

      Poista
  2. Minä vähän luulen, että sellainen en-voi-elää-ilman-toista-rakkaus on Hollywoodin keitos. Olisihan se ihan hirvittävän kuluttavaa elää sellaisessa tunteiden palossa vuosikymmeniä. Jotenkin minusta sellainen kuuluu myös enemmän nuoruuteen. Kai niissä hormoonimyllerryksissä tunteetkin ovat voimakkaimpia, etenkin jos vastaavia ei ole juuri ennen kokenut. Minusta parinmuodostuksessa moni voisi käyttää enemmänkin järkeä eikä ripustautua siihen voimakkaaseen ihastumisen tunteeseen. Sillä lailla monikin ihminen voisi ensin yrittää kasvaa jotenkin aikuiseksi omilla jaloillaan seisovaksi, kun vieressä ei olisi heti nuoresta pitäen kävelykeppi, jonka vastuulle jää arjen kurjat rutiinit.

    Minua jännittää etukäteen 50-kriisi. Ehkä opin jotain siitäkin. Itseäni olen osannut aika nuoresta puolustaa, vaikka paremmaksikin siinä voisi oppia. Edes vuosikymmenet miesten seurassa ei ole saanut minua vieläkään oppimaan kunnolla itseni esilletuomista. Edelleen uskon, että työnjälki puhukoon puolestaan, vaikka nykypäivänä siihen pitäisi varmasti lisätä, että puhu itse myös työnjälkesi puolesta.

    Minä olen vähän vastaan näitä tämän ajan lehtijuttuja "miksi käyttäisit aikaasi työhön jota et rakasta" "tee vain sitä mikä tekee sinut onnelliseksi" "hyppää pois oravanpyörästä". Jälleen iskee realismi. En tiedä, että olisiko olemassa sellaista työtä, joka tekisi minut pitkällä aikavälillä onnelliseksi. Kuvittelen, että voisi olla, mutta en usko että tässä iässä kannattaisi enää yrittää pyrkiä koulutusputkeen johon menisi vuosikausia. Lähes kaikkeen leipääntyy, myös siihen ihanaan hommaan. Isolle osalle palkansaajista työ on vain tapa ansaita rahaa ja ne elämän ihanimmat asiat ovat työelämän ulkopuolella. Minulle on nykyisin ehkä vähän sekundaarinen juttu se itse työ ja primäärinen on se, että työtä saa tehdä kivassa porukassa. Sellaista työtä joka ahdistaa, vaarantaa mielenterveyden ei kenenkään kannattaisi tehdä. Jos joku löytää sellaisen työn, että sinne lähtee aina into piukeana, niin se on upeaa, mutta minusta harvinainen timantti.

    Minusta on kunnioitettavaa, että olet viihtynyt itseksesi noinkin pitkään, jos ketään sopivaa ei ole tullut vastaan. Moni tarvitsee "laastarisuhteita", sitä ihastumisen tunnetta ja lähtee sellaisiin juttuihinkin mukaan joista varmasti omassa sydämessä tai takaraivossa tikittää tunne, että tämä juttu ei ehkä ole hyväksi minulle lainkaan.

    Nämä olivat nyt sellaisen järki-ihmisen horinoita ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä siitä, että en-voi-elää-ilman-toista-rakkaus on enemmänkin Hollywood keitos, enkä sellaista välttämättä etsi, mutta tärkeää olisi se, että jos/kun suhde perustuu toisen kunnioitukselle, hyvälle yhteisymmärrykselle, samanhenkisyydelle, halulle jakaa elämä toisen kanssa niin suhde tuntuisi roihuna/huumorina/syvällisyytenä (tai edes joku näistä?) edes alussa....Mulla on oikeasti mielestäni jalat maassa, en kuitenkaan etsi kuuta taivaalta.

      Ja vaikka olen realisti, välillä mietin miksi tuhlata elämäänsä puolitiehen? Miksi ei hakisi sitä suurta ja ihanaa? On ihan perseestä, jos suoraan sanon, olla "järkevästi tyytyväinen".



      Poista
    2. Ja kiitos, mäkin koen, että olen elänyt rehellisesti (itselleni) siinä mielessä, että en ole ottanut ketään sen vuoksi, etten halua/pysty olla yksin.

      Ja toi oli NIIN hyvin sanottu:
      "Jälleen iskee realismi. En tiedä, että olisiko olemassa sellaista työtä, joka tekisi minut pitkällä aikavälillä onnelliseksi."

      Ja tuota olen miettinyt satoja kertoja: "tässä iässä ei kannattaisi enää yrittää pyrkiä koulutusputkeen johon menisi vuosikausia." Eri asia, jos olisin vakiintuneessa parisuhteessa tai asuisin jonkun kanssa yhdessä, sitten ehkä harkitsisin uudelleen.

      Ja samaa mieltä olen siitä, että tärkeää on "työtä saa tehdä kivassa porukassa." Sen verran onnekas olen ollut että, suurimman osan työhistoriasta olen tehnyt töitä ihan supertyyppien kanssa.



      Poista
  3. Upeat keskustelunaiheet täällä!

    Olen sikäli samoilla linjoilla Kepposkan kanssa, että en tiedä, onko olemassa ihmissuhdetta tai työtä tai oikeastaan yhtään mitään, mikä ei välillä muuttuisi arkiseksi ja arjeksi.
    Vai ollaanko me ihmiset erilaisia? Toiset elävät ja kaipaavat elämältään koko ajan suurta tunnekuohua kaikessa, ovat niitä jotka mindfulnessin hengessä elävät hetkessä ja täysillä ja hyppivät pois oravanpyöristä?
    Ja sitten on ihmisiä, joiden tunnemaailma on toisella tavalla voimakasta ja täyttä? Sellaisella juurevalla, tyynellä tavalla voimallista, mutta ehkä päällepäin arkisempaa ja "järkevämpää"?

    Parisuhteessakin voi roihuta - tai riippuu tietysti, mitä roihulla tarkoitetaan - vielä parinkymmenen vuoden kuluttuakin.
    Juu, on arkista. Makaronilaatikkoa ihan vaan, tosi monena päivänä.
    Mutta en siltikään "couldn't live without".
    Kun toinen on pidempään riennoissaan, on toinen vähän yksin ja orpo.

    Mitä taas työhön tulee, ensin ajattelin että tämä nykyinen duunini on väliaikaista vaan. Mutta en päässyt yhdenyhteen haastatteluunkaan, silloin kun olen aktiivisemmin hakenut. Enkä sen jälkeenkään.
    Sitten aloin kiukutella ja harata vastaan.
    Sen jälkeen totesin, että eihän se kiukuttelemalla paremmaksi muutu, vaan muuttamalla itseäni ja työtapojani.
    Juu, ei tämä joka päivä mitään unelmaduunia ole, mutta olen antanut tähän työhön ja työssäoppimiseen ja paikkani löytämiseen tässä yhteisössä aika paljon aikaani, energiaani ja osaamistani, olisi aika vaikea heittää se kaikki pois.

    Tuota jään pitkäksi aikaa pohtimaan, että mikä tai mitä on meissä -70-luvun (nuorissa) naisissa, joka tekee meistä miellyttäjiä ja suorittajia?
    Sen nimittäin tunnistan vahvasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään usko, että on suhdetta tai työpaikkaa mikä ei välillä muuttuisi arkiseksi tai arjeksi, mutta uskon, että on työpaikkoja ja ihmisiä, jotka tuntuvat oikeilta, tuntuvat jossain...(välillä huonolta välillä ihanilta)- mutta että jokin perustyytyväisyys on, ja jotka uudistuvat jollain tavalla.

      Ja joo, siihen en mäkään usko, että MIKÄÄN juttu on "couldn't live without". Sen verran vahva/realisti olen, että tiedän pärjääväni ja sen lisäksi mulla on läheisen yllättävä menetys takaraivossa joka päivä. Kuka tahansa voi olla poissa huomenna, mikään ei ole varmaa.

      Toi oli hieno oivallus: "Sen jälkeen totesin, että eihän se kiukuttelemalla paremmaksi muutu, vaan muuttamalla itseäni ja työtapojani. "

      Poista
    2. Mitä tulee tuohon kysymykseen siitä, mikä tai mitä on meissä -70-luvun (nuorissa) naisissa, joka tekee meistä miellyttäjiä ja suorittajia?

      Ihan hemmetin vaikea ja iso kysymys. Varmasti osa monien naisten kohdalla tyttärien kasvatus johtui varmasti vanhempien sodan aikana kokemista lapsuustraumoista.

      Ainakin oma äitini ja isäni ovat kertoneet paljon tarinoita omasta lapsuudestaan. Sodan aikana ja sen jälkeenkään aikuiset eivät ehkä ehtineet tai yksinkertaisesti jaksaneet olla kovin hyviä vanhempia lapsilleen joten ehkä siksi osa sodan aikana eläneistä lapsista eivät osanneet olla oikein hyviä vanhempia lapsilleen, he ehkä siirsivät enemmän tai vähemmän huomaamattaan omat traumansa lapsiinsa.

      Poista
  4. Romantikko Tiian on pakko laittaa lusikkansa soppaan. Eli todellakin on roihuavaa rakkautta, joka kantaa, kestää ja se liekki on mahdollista säilyttää vaikeimpinakin aikoina. Omaan miehen kanssa taisimme rakastua ensisilmäyksellä, mutta aina tämä suhde vaan syvenee ja paranee ja se intohimokin on sellainen asia, että se vaan ajan kanssa paranee. Mitä enemmän tuntee toista, tiedän ettei voisi olla ketään muuta, oma mieheni on sielunkumppani. Vaikeaa on ollut ja jossain kohden on tarvittu sitä tahtoa, mutta kun on tahdottu, niin se tunne, että toinen on siinä vieressä kaikesta huolimatta, se on hieno fiilis.

    Joten uskonpa hyvinkin, kun minusta olet niin mieletön pakkaus, että se oikea odottaa siellä jossain ja se tulee, kun se tulee ja se ei aina tosiaan tule sellaisessa paketissa, kuin sitä on mielesään visioinut.

    Rakkaudessa olen ollut aika ehdoton, eli yksi on se inhohimo, toinen on samanlainen arvomaailma, huumori ja ehkä meidän parisuhteen selkäranka on jatkuva puhuminen ja analysoiminen.

    Luulenpa, että se sinun suurin rakkaus on vielä tuloillaan ja nämä on niin ihmeellisiä asioita, tänään on tavallinen päivä ja huominen muuttaakin kaiken.

    Anna-Leena Härkönen on muuten ihan paras ja mitä olen Dannynkin haastatteluja kuunnellut, niin olen oikein pysähtynyt ja jäänyt kuuntelemaan, sillä Danny on fiksu mies ja hei jokainen tekee niin kuin lystää, myös rakkauden suhteen. <3

    Toivon niin, että uusi työpaikka löytyisi ja hitsinpimpula, jos vaikka sieltä se uusi rakkaus.

    Ihanaa sunnuntai-iltaa Taru <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sanoistasi. Ihanaa, että joku uskoo muhun! Itse en aina usko....

      Mäkin olen ollut rakkaudessa ehdoton. Olen sen verran idealisti ja romantikko, että HALUAN USKOA joku päivä löytäväni itselleni juuri sopivan kumppanin. Aina en toki usko, välillä on usko hyvinkin paljon koetuksella. Mutta jos antaisi periksi ja alkaisi uskoa, että SE EI OLE mahdollista, sehän olisi luovuttamista. En kyllä vielä halua luovuttaa.

      Ja toki ymmärrän, että vähän kuin elämässä muutenkin, välillä on tylsää ja välillä kivaa. Aina ei voi olla sitä superhyperihanaa tai huikeaa intohimoa. En edes tiedä ketään kenellä sellaista olisi....

      Mutta on ihanaa kuulla näitä tarinoita siitä, että SE on mahdollista ja tällaisia ihmisiä on. Se antaa USKOA.

      Mustakin Anna-Leena Härkönen on rehellisyydessään ihan paras.

      Ihanaa uutta viikkoa Tiia <3

      Poista
  5. Pakko sanoa myös, että kyllä sitä intohimoa löytyy vielä vuosienkin jälkeen. Välillä se on vähän kateissa, koska arki yms. Mutta sieltä se sitten taas löytyy. Oma ukkokulta on ehdottomasti mun bestis myös eli on ainoa maailmassa, joka tietää toisteks eniten musta asioita, heti mun jälkeen :)

    Kyllä se sunkin rakkaus sieltä tulee, yleensä silloin kun sitä vähiten odottaa, ja kuten Tiia sanoi, mahdollisesti ihan erilaisessa paketissa kuin olet kuvitellut. Noin kävi yhdelle lapsuuden ystävälle: monta vuotta seurusteli ulkolaisten miesten kanssa ja asui maailmalla. Niin vai helsinkiläisessä ravintolassa tapasi tamperelaisen miehen, jonka kanssa olivat olleet yläasteen ja lukion samassa koulussa. Ja nyt ovat onnellisesti yhdessä maailmalla.

    Miljoonia rakkauden täyteisiä ajatuksia ja haleja täältä juuri sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla näistä rakkaustarinoista, jotka ovat kantaneet yli ruuhkavuosien, jotka varmasti rasittavat kaikkia pareja, siitä miten intohimoa löytyy ja että toinen on bestis <3.

      Välillä ihan suututtaa ihmisten (tietämätön) arvostelu eronneille. MINÄKÄÄN EN ETSI TÄYDELLISTÄ, koska tiedän, ettei sellaista ei ole. Sitä on aikoinaan eronnut, koska ei ole ollut muita vaihtoehtoja. Onnellisia suhteita on, mutta ne eivät perustu siihen suureen ja ihanaan jatkuvaan onneen vaan yhteiseen työhön, sitoutumiseen ja varmasti joskus myös tyytymiseen. JA SITÄ MITÄ ETSIN.

      Ja ihana tuo tarina ystävästäsi.

      Miljoonia lämpimiä ajatuksia ja halejea sinne, ihana <3

      Poista
  6. Hyvä aihe ja teksti. Ja ihanaa keskustelua näissä kommenteissa. Omalta kohdaltani täytyy sanoa, etten tiedä uskonko sellaiseen Carrie Bradshaw -rakkauteen... ehkä joillain onnekkailla voi sellaista ollakin, ja vielä onnekkaimmilla se kantaa vuosikymmeniä. Useimmilla kuitenkin taitaa olla se tavallinen tarina, että parisuhde on sarja vaiheita, joista jotkut voivat olla todella vaikeitakin ja lopulta yhdessä ollaan vain esim. lasten takia. Kaikilla ei roihua eikä säkenöi (paitsi korkeintaan sanan säilä), mutta ehkä niissäkin suhteissa on paljon hyvääkin. Jos toiseen on perusluotto ja tuntee kumppanuutta ja tottumusta, niin sekin on jo jotain. Tunnen muutamia pareja, joilla on ollut hurjan vaikeat pikkulapsivuodet ja suhde on taantunut lähinnä toisen sietämiseksi. Sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä, onkin tullut taas lähenemisen aika ja suhde on noussut uuteen kukoistukseen :)

    Puss ja iloa viikkoon! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin uskon tohn, että useimmilla kuitenkin taitaa olla se tavallinen tarina, että parisuhde on sarja vaiheita. Mutta uskon myös, että näissä (ehkä) (toivottavasti) on taustalla jonkinlainen perustyytyväisyys (ystävyys, yhdessä yhteen kasvaminen, arvostus ja kunnioitus) se, että näkee ne hyvät asiat, vaikka rankkaa on välillä.

      Niin ja kyllähän mä pelkään, että tipun vielä jossain vaiheessa korkealta. Että (vielä) jos uskon johonkin jota ei ole, mutta vielä en luovuta :D.

      Puss <3

      Poista
  7. Ihana teksti. Hyvin valittu juuri juhannukseksi. Minäkin luen aina välillä vanhoja aikakaus- ja naistenlehtiä ja löydän niistä usein hyviä ajatuksia. Mutta kuten Tuula tuossa yllä sanoo, en minäkään usko tuohon Carrien rakkausajatukseen. Arki tulee joka suhteessa ja jos koko ajan pitäisi olla se valtava upea rakastumisen tunne niin se vaan oikeassa elämässä ole mahdollista. Tunne muuttuu ja muuttaa muotoaan. Rakkauskin. Puhuimme asiasta tänään töissä aamukahvilla ja sain monta hyvää mielipidettä. Meillä on käynyt niin, että kun lapset kasvavat ja jäämme kahden, lähennymme. Toiset vieraantuvat. Toivon, että meidän rakkautemme kestää siihen kuolemaan saakka, johon sen kerran lupasin kestävän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla tuo " Meillä on käynyt niin, että kun lapset kasvavat ja jäämme kahden, lähennymme. Toiset vieraantuvat." Happy for you. Aidosti.

      Usko tai älä, olen 100% varma, että toiveeni mulle oikeasta miehestä ovat vielä ihan realistisia. Ja uskon myös siihen, että sen sitten tunnistaa, sitte kun se oikea rakkaus tulee eteen. Ehkä se ei ole roihu, mutta jokin huumori/tuttuus/arvojen kohtaaaminen/hyvä fiilis se on....

      Ihanaa kesäkuun viikkoa!

      Poista
    2. Kyllä minäkin uskon, että sinulla on realistiset toiveet oikeasta miehestä. Ja kyllä se jostain vastaan tulee, usko pois. Sitten kun on sen aika. Ehkä nyt on vielä se aika, jota tulee antaa lapsille ja oma rakastuminen odottaa vuoroaan.

      Poista
    3. <3 näin minäkin ajattelen! Iloa viikkoon!

      Poista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!

Back to Top