Reippaan tytön syndrooma

torstai 17. syyskuuta 2015

Olipa taas kerran koskettava kolumni Maaret Kalliolla. 


Olipa kerran reipas tyttö, joka oli niin reipas, ettei hänestä tarvinnut lainkaan huolta kantaa. Hän piti puolensa, ilmaisi asiansa, lunasti lupauksensa ja hoiti omiensa lisäksi muidenkin vastuut. Tyttö oli pienestä pitäen topakka pakkaus, joka hoiti koulut, välipalat ja tunteet itseksensä, eikä turhaan vaivannut aikuisia.
Aikuiseksi kasvaessaan tomerasta tytöstä tuli reipas nainen, joka ei esteistä kaatunut. Hän vaihtoi sujuvasti sulakkeet, sulatti pakastimen mennessään ja pinosi lelut tullessaan. Valittamatta hän siivosi oksennukset, takosi työt tunnollisesti ja hoiti marisematta mukulat. Hän muisti paketit opettajille, huolehti surevat sukulaiset ja pärjäsi urheasti vailla tukiverkostojen turvaa.
Reipas nainen ei motkottanut eikä märissyt, sillä reipas ei valita. Hän tarttui kaksin käsin asenteeseensa ja pakotti itsensä eteenpäin silloinkin, kun kyyneleet kirvelivät silmissä.
Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihinsa hän sen sijaan usein jäi.
Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.
"Reippaita tyttöjä pitää rakastaa tuplasti enemmän sen takia, että he saattavat unohtua, koska pärjäävät niin hyvin", kiteytti näyttelijä Eija Ahvo Voi hyvin -lehdessä. Reippaita lapsia eivät usein ammattilaisetkaan tunnista, sillä he päästävät aikuisen helpolla olemalla oma-aloitteisia ja aktiivisia. Hinta vain on kova: vain itsenäinen ja pärjäävä puoli heistä tulee muiden silmissä tunnistetuksi. He eivät saa riittävästi hyvää ja hellää, apua ja turvaa, koska toimivat hyvin omillaankin.
Mutta reipaskin kaipaa olla jonkun kainaloinen. Vaikka vastuunkantajan ja jaksajan rooli on usein tarjottu ja ominkin teoin vastaanotettu, on tärkeää saada tulla kohdatuksi myös heikkona, tarvitsevana ja jaksamattomana.
Läheisten olisi ymmärrettävä pintaa syvemmälle: kukaan ei ole niin reipas, ettei kaipaisi myötätuntoa, myönteistä palautetta ja rajallisuuden mahdollisuuksia. Vaikka reippaalla olisi kuinka vahva itsensä tukenaan, hänelläkin on ainainen kaipuu toisten ihmisten inhimilliseen lämpöön.
Joskus kaikkein reippainta on tunnistaa oma jaksamattomuutensa. Ja joskus suurinta sydäntä osoittaa avun tarjoaminen juuri sille, joka sitä vähiten tuntuu kaipaavan.

Olen aina ollut reipas tyttö. Olen pärjännyt, hoitanut, ottanut vastuuta, saanut suuni auki, huolehtinut, ollut itsenäinen ja vahva, ehkä vanhimpana lapsena vastuunkantamainen on ollut luonteen omaista. Olen uskaltanut lähteä ulkomaille töihin esim tarjoilijaksi, koulussa pärjäsin aina erinomaisen hyvin, opiskelin aikuisena iltaisin tradenomiksi 3 v työn ohella, niin että läksyt oli lähes 100% aina tehty (huh heijaaa). Pyrin aina siihen, että homma oli hanskassa (lol!). 

Kunnes kahden lapsen saamisen jälkeen eron kynnyksellä olin (enkä pelkästään kuvainnollisesti) polvillaan maassa, masentuneena täysin ilman voimia, superväsyneenä, alakuloisena, ärtyisänä ja poissaolevana. Niin - "joskus kaikkein reippainta on tunnistaa oma jaksamattomuutensa." Samalla terapian kautta jouduin kohtaamaan itseni ja hyväksymään, että tarvitsen apua, olen voimaton, ja että minäkin olen vain ihminen. Samalla viivalla kuin muut. Että ei aina tarvitse ja voi olla reipas.

Mitä vanhemmaksi olen tulllut, sitä enemmän reippauteni on karissut. Elämä on vienyt ja tuonut mukanaan kaikenlaista. Aina en ole todellakaan jaksanut yksin, ja hyvä niin.

Omille lapsille haluaisin opettaa, että aina ei tarvitse olla reipas. Että vähempikin riittää. Että avun pyytäminen on erittäin OK, että aina ei tarvitse jaksaa olla vahva ja olla yksin. "Että sinä riität ja jää vielä ylikin".
http://soshine516.tumblr.com/

4 kommenttia :

  1. Kovasti kuulosti tutulta. Taidan olla juurikin tuo reipas tyttö; nykyään ehkä nainen ;). Todella vaikeeta myöntää itselleen, että aina ei vaan jaksais olla reipas...

    VastaaPoista
  2. Hyvä kolumni Maaretilta - jälleen kerran!

    Minä yritän myös kasvattaa lapsia siihen, että pitää oppia puhumaan vaikeista asioista, tunteita ja pyytämään apua. Mutta painotan reippautta sekä oma-aloitteisuutta ja monessa kohtaa vaadin reippautta lapsilta - toivottavasti en liikaa.

    VastaaPoista
  3. Suvi: SE ON todella vaikeeta myöntää, ettei ole aina reipas. Ihminen olisi niin paljon mieluummin reipas ja jaksava. Ja kuitenkin yhdessä olemme enemmän :)


    VastaaPoista
  4. Kepponen: JOs jotain olen lapsille toitottanut on se, että"PUHUMALLA ASIAT SELVIÄÄ", voi olla että väsymiseen saakka.

    Tasapainoiluahan se ymmärtäminen ja vaatiminen omilta lapsiltaan on, ja voi vain toivoa, että sitä tekee sen oikeassa suhteessa....Balanssi!

    VastaaPoista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!

Back to Top