Luovuttaminen on joskus juuri oikein

tiistai 20. helmikuuta 2018

Hyvä ystäväni teki viime vuonna radikaalin päätöksen ja irtisanoutui hyvästä työstä, jossa hän periaatteessa viihtyi. Hän kuitenkin väsyi työpaikalla pitkään esimiehen toimesta tapahtuneeseen työpaikkakiusaamiseen, joka ei monista keskusteluyrityksistä tai luottamusmiehen toiminnasta huolimatta selvinnyt. Vierestä katsoneena, läheisen pahaaoloa todistaneena, en ratkaisua ihmetellyt vaan suorastaan kannustin häntä siihen. Joku voi sanoa, että hän luovutti, minä en. Tällä hetkellä työskentelee mukavassa työssä, jossa työnsä saa tehdä rauhassa. 

Olen itsekin pitkän työ-tai ihmisuhdehistorian jossakin vaiheessa luovuttanut, jos olen voinut erittäin huonosti ja ymmärtänyt, ettei tilanteesta ole muuta ulospääsyä. Päätös ei toki ole koskaan ollut helppo, se on vaatinut paljon harkintaa ja sitä ennen olen kääntänyt yleensä kaikki kivet. On kuitenkin tilanteita, joissa asia ei yrittämällä parane.

Luovuttaminen ei ole aina heikkouden merkki, vaan osoitus itsekunnioituksesta tai jopa itsesuojelusta. Haluaisin ymmärtää niitä, jotka pitävät ylpeyttään kiinni työstä tai ihmissuhteesta, jotka eivät ole heille hyväksi, mutta jossain vaiheessa minullakin loppuu ymmärrys. Niin toivoisin, että ihmiset näkisivät muita vaihtoehtoja. Sinnikyys tai periksiantamattomuus voivat olla pitkällä aikavälillä tuhoavia luonteenpiirteitä. On taisteluita ja on taisteluita, kaikkia ei kannata käydä läpi - ihan vain itsensä ja hyvinvointinsa takia.

Mikä siinä onkin, että vaikeissa työ/ihmissuhdetilanteissa helposti sitä sinnittelee hyvinkin pitkiä aikoja, vaikka vaisto sanoisi, että ota tassut alle ja juokse? Sitä miettii ja pohtii, analysoi tilannetta ystävien kanssa, yrittää ymmärtää ja miettiä josko asia lutviutuisi. Toki se on tietyyn pisteeseen ihan OK, mutta rajansa kaikella. Toivottavasti jokainen tietää missä raja menee- itse pidän rajana omaa pahoinvointia ja alakuloisuutta (joskus myös raivoa) - nämä tunteet ovat aina hälytysmerkkejä.



Toisten ymmärtäminen, loputon itsensä syytteleminen tai huonommuuden tuntu ei vie ketään eteeenpäin. Se vain lamaannuttaa paikoilleen. Jos toivoisin itselleni ja läheisille yhtä kykyä, niin sitä, että kykenisimme oikeuttamaaan loukkaantumisemme ilman muiden tukea. Voisiko sitä vain luottaa siihen, että tuntee oikein? Että oma tunne on relevantti?

Joskus sitä unohtaa, että näin vapaana eurooppalaisena naisena yksi suurimpia vapauksiamme on  oikeus lähteä. Jos elämä ei tunnu omalta, löytyy toinen tapa elää. Jos valitsee väärin, voi valita uudelleen. Onni on omissa käsissä, niin klisee kuin se onkin. Jotain uutta tulee aina kun luopuu vanhasta. 

Ilokasta talviviikkoa!

22 kommenttia :

  1. Juuri näin! Ja ei minusta ole luovuttamista, jos lähtee pois huonosta suhteitsa; oli ne sitten työ- tai ihmissuhteita. Minusta on rohkeutta sanoe, ettei voi hyvin ja uskaltaa lähteä ja tehdä elämänsä siltä osin helpommaksi. Jokainen eläköön omaa elämäänsä ja tällaisisa tilanteissa tunnistaa ne oikeat ystävät! Ja klisestä puheenollen...kun toinenovi sulkeutuu, niin joku toinen ovi avautuu <3
    Kaunista viikonjatkoa, älä palele <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, on rohkeutta hyväkysyä tosiasiat ja jättää omaa hyvinvointia vaikeuttava/ uhoava menneisyys. Helppoa se toki ei ole.

      Ihanaa viikkistä Satu <3

      Poista
  2. Oma hyvinvointi pitää olla ykkösasia. Kun itse voi hyvin voi muutkin siinä ympärillä paremmin. Lähteminen vaatii rohkeutta, eikä se missään nimessä ole luivuttamista.
    Mukavaa tiistaita sinulle Taru ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman hyvinvoinin toki pitäisi olla number one, mutta lähteminen ei toki ole helppoa- varsinkin jos viihtyy omassa paikassan. Rohkeutta ja voimaa tarvtaan, koska hyvin usein valitettavasti se häpeä fiilis jää lähtijälle.

      Muiskuja <3

      Poista
  3. Oon ihan samaa mieltä, että jos olosuhteet on huonot ja oma hyvinvointi kärsii, niin jossain pisteessä on parempi lähteä kuin yrittää sinnikkäästi jatkaa. Jos on yrittänyt jo parhaansa, niin enempään ei kannata venyä ettei kokonaan katkea. Varsinkin tuollaiset työolosuhteet, joissa on kiusaamista tai muita väärinkäytöksiä, ovat pidemmän päälle henkistä hyvinvointia todella pahasti nakertavia.

    Muiskuja ja kivaa viikkoa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väitän, että tuo venyminen on hyvin usein meidän naisten juttu - varsinkin jos isompaan kuvaan kuuluu lapset. Tietenkin kannattaa miettiä asiaa hartasti, eikä tehdä mitään hätiköityä mutta rajansa on sinnittelylläkin. Kumpa sitä osaisi luottaa noissa tilanteissa omiin tuntemuksiinsa. ei se helppoa toki ole.

      Muiskuja ihana Tuula <3

      Poista
  4. Oma jaksaminen ja hyvinvointi ensin...niin kuin Outi tuossa kirjoittikin kun itse voi hyvin se heijastuu myös ympärillä oleviin ihmisiin positiivisesti. Kivaa viikkoa Taru💕

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen ollut tuossa tilanteessa jossa olen voinut kokonaisvaltaisesti huonosti, mutta sen voin sanoa että lähteminen kesti ja kesti...
      Juuri se omiin tuntemuksiin luottaminen vaati jotenkin osaksi muiden hyväksyntää...

      Ihanaa viikkistä <3

      Poista
  5. Olipa hyvä kirjoitus. Melkein voisi luulla että kirjoitit mulle :)
    Lempeää ja valoisaa viikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tästä oli hyötyä Helmi.

      Muiskuja ja rentouttavaa viikkistä <3

      Poista
  6. Niin totta Taru. Loputtomiin ei pidä oman (ja sitä kautta myös läheistensä, koska oma paha olo pakosti heijastuu muihinkin) hyvinvoinnin kustannuksella sinnitellä. Mutta hitsit, kun sitä työsuhteesta lähtemistä toisinaan jarruttaa niinkin typerät asiat kuin taloudellinen toimeentulo, vaikka oikeasti ihan varmaan sekin asia tavalla tai toisella järjestyy. Että kai se on vaan joku olevinaan hyvä tekosyy (puhun tässä samalla vähän itsestäni).

    Eikä ollut todellakaan luovuttamista, vaan suurta viisautta tuo ystäväsi ratkaisu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen sitä mieltä, että helposti näissä vaikeissa (työ/ihmissuhde) jutuissa ainakin me 70 luvun kiltit tytöt syytämme helposti itseämme. Ja se puolensa pitäminen vaatii paljon voimia ja uskallusta.

      Mistä se johtuu, ehkä kasvatuksesta? Isompi juttu sen käsittäminen tietenkin....

      Minkäkin olen sitä mieltä, että ystis valitsi oikein. Rentouttavaa viikkistä Annukka <3

      Poista
  7. Se on vain sellainen suorittaminen, mikä meissä monissa elää. Ei saa luovuttaa. Vaikka välillä se olisi enemmän kuin oikein! Hyvää pakkasviikon jatkoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko se suomalainen sisu, ksavatus vai mistä se (joskus yli) sinnikyys saakin alkuperänsä? Sitä vain ei halua luovuttaa, antaa periksi...vaan niin haluisi löytää muun ratkaisun eikä lannistua. Ja silti luovuttaminen on joskus Fiksuinta.

      Muisk Katja <3

      Poista
  8. Huonoista suhteista olen lähtenyt, vielä kun oppisi lähtemään, jos ja kun työ hiertää. Jotenkin on helpompaa tehdä henkinen kuperkeikka, kuin taloudellinen. Ehkä siksi, että ensiksi mainitusta tietää toipuvansa, toisesta ei ole kokemusta.

    Hyvä oivallus tuo, että eurooppalaisena naisena yksi suurimpia vapauksiamme on oikeus lähteä. Eikä vain parisuhteesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä komppaan tuossa alempana kommentoineen Tiian kommenttia; uskonpa siihen, että kun kerran oppii, niin toiste ei enää samaa virhettä tee ja huomaa hälytysmerkit aiemmin ja ei jää työpaikkaan, jossa huono olo.

      Allekirjoitan tuon, vaikka toki olen itse omin voimin tehnyt sen ensimmäisen lähdön, eikä se todellakaan ollut helppo päätös. Mutta sitä mieltä olen, että sen OMAN työpaikan vain tietää, jos asiat kinnaa, senkin tietää. Jos on huono olla, siihen fiilikseen pitää/kannattaa luottaa.

      Kaikkean ihanaa ja kiitos että kommentoit, Nelina. <3

      Poista
  9. Kun ihminen on oikein syvällä siellä ahdingossa, ei enää näe metsää puilta, eikä ole energiaa ajatella vaihtavansa edes työpaikkaa, kun joka päivä koittaa vain selviytyä. <3 Tämä esimerkki on siis omasta elämästä 30-vuotiaana. Mutta uskonpa siihen, että kun kerran oppii, niin toiste ei enää samaa virhettä tee ja huomaa hälytysmerkit aiemmin ja ei jää työpaikkaan, jossa huono olo. Mutta ensikertalaisena tuolloin, en pystynyt edes ajattelemaan sen verran, että työpaikan vaihdos olisi käynyt mielessä.

    Ihanaa päivää Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allekirjoitan tuon, että se ensimmäinen lähtö on se vaikein. Juuri se, että uskaltaa luottaa omiin tuntemuksiin, se ei ole helppoa jos ei ole aiemmin ollut samassa tilanteessa.

      Mulle ei ole kumpikaan helppoa: lähtö parisuhteesta tai työpaiksta..lähteminen on aina vaatinut hirmuisesti itsetutkistelua, ajatustyötä ja samalla valitettavasti sitä, että on tuntenut pahaa/huonoa oloa. Toisaalta ehkä tämän voi kääntää positiiviseksi eli koskaan en ole helposti lähtenyt mistään minulle tärkeästä.

      Ihanaa viikkistä ihana Tiia <3

      Poista
  10. Hyvä kirjoitus! Olen niin samaa mieltä kanssasi!

    VastaaPoista
  11. Todellakaan ei tarvitse alistua kiusaamiseen. Miksi kiusatun pitää aina luovuttaa. Kuitenkin hienoa, että ystävä teki päätöksen, ihmisen ei tarvitse kestää tuollaista. Toivottavasti esimies tietää, mitä on tehnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän siinä on, että edelleen valitettavan usein kiusaaja saa jäädä. Hyvin monessa työyhteisössä helposti suojellaan niitä konkareita, jotka ovat tehneet pitkän työhistorian ja jotka ovat saaneet vahvan valta-aseman työpaikalla. Eihän sen näin pitäisi olla. Ei.

      No tässä tapauksessa esimies jatkaa ja porskuttaa. Valitettavasti.

      Poista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!

Back to Top