Kiltin tytön syndrooma osa 1

lauantai 9. tammikuuta 2021

Kun täytin 10 vuotta muutimme Töölöstä Kannelmäkeen. Minua harmitti koko muutto, ja jos minulta oltaisiin kysytty, en olisi halunnut muuttaa. Töölössä minulla oli paljon ystäviä ja maailman ihanin opettaja Mirjam, jota suorastaan jumaloin. Hän oli ihana ja kannustava. Nyt kun jälkeenpäin oikeastaan ajattelen, melkein kaikki oli mukavaa. Olin luovuuteni kukassa, esitimme itse keksittyjä ja käsikirjoitettuja näytelmiä ja tanssiesityksiä ja - myöhempää luontoani vastoin - luotin että kaikki mitä teen on melko ihanaa. Kerran tanssimme  ystäväni kanssa luokalle Joutsenlammen. Levy soimaan levylautaselle ja koulun isolle näyttämölle sipsuttelemaan itse keksittyä baletti-esitystä jota olisi ehkä voinut kutsua moderniksi nykytanssiksi,  hyppelimme, teimme piruetteja, keinuttelimme käsiämme lentävän joutsenen lailla. Salissa ei ollut ketään kuka ei rakastanut meitä - siltä ainakin tuntui -  vaikka esitys oli korkeintaan keskinkertainen. Meille taputettiin ja me säteilimme.  Olin Töölössä näin jälkikäteen ajatellen onnellinen!   

Uusi alku Kannelmäessä ei ollut todellakaan alusta asti hyvä. Elämäni muuttuisi melkein kertaheitolla, vaikka en sitä vielä tiennytkään.


Ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa jännitti aivan kauheasti. Äiti ei ehtinyt viedä minua kouluun vaan minun piti kävellä sinne yksin. Matkaa kotoa  koululle oli n 2 km.  Uskoin selviäväni, halusinhan olla reipas pikku pirpana. Minua kuitenkin jännitti, oli itseasiassa jännittänyt jo monta viikkoa  ja otin koulua kohti arkoja askelia kuin hentoinen perhoskoira. Vatsaani sattui, mutta yritin kannustaa itseäni positiivisilla ajatuksilla,  pian varmasti saisin uusia mukavia koulukavereita ja uuden kannustavan opettajan. 

Saavuin  koulun pihaan ajoissa. Jättikokoinen koulunpiha oli täynnä lapsia,  ja pihan reunalla seisoi kunnioitusta herättävä suuri koulurakennus.  En tietenkään tuntenut ketään, seisoskelin yksin ja odotin, että koulun kello soisi. Kun  kello sitten vihdoin soi, lapset kerääntyivät jonoon pääoven eteen. Jono alkoi kulkea, reippaat koululaiset valuivat yksi kerrallaan koulun ovesta sisään ja minä katsoin heitä kuin olisin hidastettua elokuvaa katsellut. Polveni eivät liikkuneet eteenpäin. Minun oli vaikea hengittää ja sydän painoi vatsassa, niin että siihen sattui. Lopulta itsehillintä petti ja purskahdin hillittömään itkuun. Pidin leukaa uutta villapuseroa vasten ja se kutitti, tärkeintä kuitenkin oli se, että kosteat silmät pysyivät katseilta suojassa. Nyyhkytykselle ei tullut loppua. Nyyhkin niin, että tässä vaiheessa jo tyhjentynyt piha kaikui.

En muista keitä ne olivat, jotka tulivat luokseni. Oppilaita he kuitenkin taisivat olla. He kysyivät mihin olen menossa. Muistin sentään opettajan nimen ja luokan, jonka jälkeen minut talutettiin kädestä pitäen luokkaan. Nyyhkin vielä luokkaan tullessani, vaikka opettaja vaikutti kiltiltä ja ystävälliseltä. Hänen esitteli itsensä Annikiksi, ja istuin minulle osoitettuun pulpettiin. Tunsin miten poskiani kuumotti, muistan pyyhkineeni poskiani karhealla käsipyyhkeellä, jonka Annikki minulle ojensi.  Vaikka minua hävetti itkuni, olin huojentunut siitä, että olin päässyt oikeaan luokkaan.

Kuuntelin opettajaa joka kertoi yleisiä asioita tulevasta kouluvuodesta. Se jäi mieleen, että käytössä olivat käytös- ja huolellisuustaulukot. Jos unohti viisi kertaa koulukirjan kotiin tai läksyt jäi tekemättä, todistuksen huolellisuusarvio laski numerolla. Erityisesti nämä opettajan sanat jäivät mieleeni. Samana päivänä päätin, että minä en enää tekisi virheitä, enkä unohtaisi mitään minnekään. Minä saisin huolellisuudesta ja käytöksestä kympin. Minusta tulisi särkymätön iso tyttö ja mielellään myös täydellinen. Ja näin tapahtuikin. En unohtanut asioita, käytös ja huolellisuus olivat kymppejä ja keskiarvoni nousi heti seuraavana jouluna 9,2.  

9 kommenttia :

  1. Voi ihana ja suloinen pikku Taru. Kertomus riipaisi syvältä. Odotan jännityksellä jatko-osaa. Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari sanoistasi - pitääpä jatkaa kirjoituksia aiheesta. Valoa!

      Poista
  2. <3!
    tulipa tuttuja tunteita tuosta muuttamisesta ja uuteen kouluun menemisestä, siitä kuinka pitää olla reipas ja pärjäävä, kun aikuiset eivät ehdi/pysty viemään uuteen kouluun.
    Ja tuosta huolellisuustaulukosta myös, yhdessä uudessa koulussa opettajalla oli "kymppikerho", johon pääsi jos sai kaikista kokeista siinä aineessa kympin. Ope katsoi kokeita valoa vasten, että onko kumitettu vai osattu kerralla. En päässyt edes yrittämään kymppikerholaisuutta, kun tulin kouluun kesken lukuvuoden.

    Olet ollut pieni ja vähän liian urhea. Ihan koko ajan ei tartte pärjätä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista. Itse päätin jo aikaa sitten, että teen kaikkeni, ettei omien lasten pidä vaihtaa kouula kouluikäisenä. Sen verran vaikeaa, oli löytää ne omat tyypit 10-11 v ikäisenä. Suorastaan helveltillistä, varsinkin jos on herkkis.

      Kammottava opettaja sulla on ollut. Kyllä sitä on monesti miettinyt, miten suuri rooli on opettajalla lapsiin. Onko hän empaattinen, kannustava tai inhimillinen....?

      Elämä on sitten opettanut, ettei aina tarivtse pärjätä, onneksi. Mutta kyllä se KTS on selkärangassa edelleenkin...

      Valoa <3

      Poista
  3. Tiedätkö, mäkin tänään googlailin kiltin tytön syndroomasta. Ku noista välittäjäaineista oon nyt lukenut niin mietin onkohan KTS tavanomaisempi serotoniinivoittoiseöla... ootko tehnyt sen testin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääpä käydä tutustumassa aiheeseen. Ja tuo Emilia Vuorisalmen kirja kiinnostelee muakin....

      Valoa viikkoon <3

      Poista
  4. Voi pikkuista Tarua! Tiedän niin tuon tunteen. Meidän perhe muutti kolmannen luokan puolessa välissä ja jouduin vaihtamaan koulua. Kyllä olin niin peloissani, mutta selvisin itkutta ja onneksi sain Karkkilan Miasta heti tokana päivänä itselleni kaverin. Jotenkin tuollaiset tilanteet jäävät ikuisesti mieleen. Sinulla oli todella hyvä keskiarvo, wau!

    VastaaPoista
  5. Voi meitä pieniä urheita tyttöjä....En tiedä olisiko KTS jotenkin eniten 70 luvun tyttöjen ominaisuus?

    Ihanaa, että sulle löytyi ystis pikaisesti, mulla siitä taisi mennä 1 vuoden verran, ja alku oli tosi yksinäistä aikaa.

    Valoisaa viikkoa Outi<3

    VastaaPoista
  6. Muutto voi olla lapsille todella isoa asia. Osa pärjäää hyvin ja osalla voi kestää pidempääkin luoda uudet ystävyyssuhteet. Lasten koulusuhteiden takia me olemme jumissa nykyisessä kodissamme.

    Minä olen vaihtanut koulua 9-vuotiaana kesken lukuvuoden ja minulle se oli ihan jackpot. Uusi koulu paljon rauhallisempi ja kivempi ja sain ensimmäisen kaverin heti ensimmäisenä koulupäivänä. Lähtökoulussani oli ollut heti ekasta luokasta alkaen 32 oppilasta ja koska kaikki eivät mahtuneet koulurakennukseen muutimme tilapäiskouluun jonkun talonalakertaan kesken ensimmäisen luokan. Miehelläni koulunvaihto oli aikamoinen. Hän muutti kaupungista Kirkkonummelle maalle ja suomenkieliseen kouluun oli yli 20km matkaa, mutta ruotsinkielinen kyläkoulu sijaitsi reilun kilometrin päässä. Tästä mieheni vanhemmat saivat kuningasidean laittaa esikoisensa ruotsienkieliseen kouluun. Koska siellä oli pulaa oppilaista, niin rehtori sanoi ottavansa kouluun mieheni sillä ehdolla, että hänen pikkuveljensä tulee sinne myös. Pikkuveli pääsi jo päiväkotiin harjoittelemaan kieltä, mutta mieheni osasi kertoa nimensä, sanoa ja tack, nej tack ja laskea kymmeneen, kun aloitti 3. luokan ruotsinkielisessä koulussa. Että kaikenlaisia ratkaisuja vanhemmat tekevät. Mies kyllä aika nopeasti alkoi pärjäilemään koulussa, kiitos rehtorin antaman tukiopetuksen ja jatkoi ruotsinkielisessä koulussa lukion loppuun saakka.

    Minulla ei ole ikinä ollut huolellisuus 10, käytös on ehkä ollut kerran tai pari 10. Minulle on monesti alakoulussa muuten sanottu, että minun pitäisi puhua hiljaisemmalla äänellä, ei vaatia vuoroa itselleni, ei valittaa epätasa-arvoisesta kohtelusta ja auttaa poikia. Nykypäivänä moisesti tytön taka-alalle työntämisestä oltaisiin varmasti hyvinkin närkästyneitä. Varmasti aika monella 70-luvun tytöllä on tuollaisia kokemuksia koulusta. Varmaan on osalla pojistakin, mutta pojilla oli paljon enemmän liikkumavaraa alakoulussa kuin tytöillä joiden tosiaan odotettiin puurtavan nurkassa hiljaisesti.

    VastaaPoista

Ihanaa kun kommentoit! Parhautta päivääsi!

Back to Top