Kesän vaikuttavin kirja: Kutsu minua nimelläsi

Tammi 2019. 8 t 51 min.
Alkuteos: Call me by your name (2007). André Aciman
Suom. Antero Tiittula.
Lukija: Antti Jaakola.
Oma arvioni: 4/5.

Call me by your name elokuvasta olen kirjoittanut jo aiemmin. (klik) Se oli viime kevään kaunein ja mieleenpainuvin elokuva, tarina kahdesta miehestä, nuoresta Oliverista ja vielä hieman nuoremmasta Eliosta, jotka tapasivat toisen kesäpaikalla Pohjois-Italian paahtavan kuumassa kesässä 1980-luvun puolivälissä.

"Tiesin sen jo alun alkaen. Piti vain odottaa. Tekisin hommia koko aamun. Kävisin uimassa. Pelaisin ehkä iltapäivällä tennistä. Tapaisin Marziaa. Palaisin keskiyöksi. Ei, vaan puoli kahdeltatoista. Suihku? Ei suihkua? Oh, siirtyä yhdestä vartalosta toiseen.
Eikö hänkin ollut mahdollisesti tekemässä samoin?
Siirtymässä yhdestä toiseen."

Lopetin kirjan lukemisen eilen illalla. Kun Elio jätti hyvästit Oliverille, seisoin hänen vieressään. Sumu hänen silmissään ja sydämessään oli myös minun. Kirja kosketti minua luihin ja ytimiin. Rakastuin kirjan myötä myös melkein kaikkiin kirjan henkilöihin. Elioon, joka uskaltaa kuunnella sydäntään, vaikka on peloissaan. Oliveriin, jossa on myös rohkeutta ja arvokkuutta ja hän antaa Elion hengittää, kukoistaa, vaikka suhde on kyseenalainen. Rakastuin myös professori Pertmaniin, joka  antoi pojalleen tilaa ja kannustusta, jotta hän oppii elämän tarjoamia lahjoja omillaan. Mieleeni jäi myös isän ohje pojalleen: ”Se ettei tunne mitään, jotta ei tuntisi jotakin – se on haaskausta.”

Jos elokuva on taianomainen kuvaus rakkaudesta, kirja syventää sitä entisestään ja kertoo vielä jostakin suuremmasta.  Elio ja Oliver löytävät enemmän kuin ruumiillisen rakkauden taikuuden; he löytävät sellaisen rakkauden, joka elää muistoissa eliniän. Ja he oppivat omaksumaan rakkauden tavalla, jolla se tulisi omaksua - ilman ehtoja.

"Marzia soitti sinä aamuna juuri kun Oliver oli lähdössä. Oliver vinkkasi silmää ojentaessaan minulle puhelinta. Siinä ei ollut hitustakaan ironiaa, ei mitään mikä ei olisi muistuttanut minua – ellen erehtynyt enkä usko erehtyneeni – siitä että meidän välillämme vallitsi niin täydellinen läpinäkyvyys, ettei sellainen ollut mahdollista kuin ystävien kesken.

Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.
Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin."

Paikoin Kutsu minua nimelläsi on hyvinkin syvällinen, oikeasti fiksuja elämänviisauksia tarjoava ja filosofinen teos. Päähenkilö Elio ei ole mikään tavallinen teini, vaan tarkkanäköinen, herkkä ja analyyttinen nuori – mukavaa vaihtelua tavanomaiseen mieskuvaukseen. Kirja on hurmaava, kaunis, viisas, hauskakin. Se sattuu, kouraisee ja toisaalta herättää vimman elää - kuten Elion isä kirjassa sanoo - kuin elämä olisi ainoa elämä eikä harjoituskappale.

** Kirja saatu pr-näytteenä, kiitos hurjasti**
Sitaatit ovat lainauksia kirjasta.