Viikonloppuna tuli käytyä läpi omaa historiaa kaseerauksen muodossa. Luin vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä/kortteja, rakkauskirjeitä exiltä, pojilta saamia äitienpäiväkortteja, vanhoja aineita ja kävin läpi kirjahyllyt x 4 jne.
Päiväkirjojen kirjoittamisen aloitin jo n 7-vuotiaana. Viimeisimmät merkinnät ovat ehkä 5 vuoden takaa. Niin paljon muistoja, hyviä, huonoja, kipeitä ja mahtavia.
Näin jälkeenpäin harmittaa, että heitin roskikseen päiväkirjat, jotka olivat vaikeimmilta teini-iän vuosilta. Muistan, että niiden poisheittäminen n 13-14 vuotiaana oli jotenkin helpottavaa. Mikä oli poissa silmistä, ei ehkä tapahtunut. Olin tuolloin ylitunnollinen epävarma silmälasipäinen tyttö. Tuolloinen kouluympäristö oli välillä raskas (varmasti aika monelle), ja opettajien aika meni usein järjestyshäiriöihin. Joskus saatoin löytää sylkeä ulkotakista, joka oli luokan naulakossa, lempparihuulipunan murskattuna tai pyörän kumit puhkaistuna koulun pihalta. Minua ei kiusattu, mutta kaikenlaista pahaa oloa koulussa ilmeni. Monesti yritin vain olla näkymätön ja kaikille mukava ja miellyttävä.
Ihanat kirjeet ja kortit toivat roskia silmiin. Mulla on (ollut) ihania ystäviä ja poikaystäviä. Olen ollut rakastettu monesti. Olen saanut tukea ja antanut tukea. Ja kaikki ihanat tyttökirjat, jotka ovat osa mua edelleen; Merri Vikin Lotta-kirjat, Vihervaaran Anna ja Seljan tytöt.
Illan viimeisteli Ulla-Maija Aaltosen Colette Pieni musta koira kirja, jonka luin n tunnissa. Kirja sai mut vollottamaan yli äyräiden, räkä poskella. En tiedä itkinkö Colettea, silitettäväksi syntynyttä pientä mustaa koiraaa, josta ei tullut suurta koiraa. Itkinkö edesmennyttä veljeä, josta ei tullut aikuista miestä? Vai omaa historiaani, kaikkea koettua ja kokematta jäänyttä, rakkauden ja hyväksytyksi olemisen tarvetta, menneitä kurjuuksia, kipeää ja iloisaa, mene ja tiedä.
Vai sitä, että joudun ensi viikolla päästämään irti kodista, joka oli meille usein hyvä 12 vuoden ajan. Täällä me aloittelimme elämää eron jälkeen, ensin haparoiden, sitten varmemmin. Täällä paiskottiin ovia, koettiin raivonhetkiä, itkettiin ja huudettiin - ja sovittiin. Täällä pojat kasvoivat tirriäisistä teini-ikäisiksi. Meistä tuli täällä perhe uudella kokoonpanolla. Saimme monia ihania naapureita, pidin hulvattomia partyja ystäville, pojille ystävä-ja sukulaissynttäreitä, tänne saimme ensin yhden rakkaan koiran, sitten toisen. Tästä kodista on niin paljon muistoja, sydämen muistoja.
Tänään on sadellut miltei koko päivän. Kävin terapiassa viimeistä kertaa ennen kesätaukoa. Hoidin myös muutamat Tori.fi kaupat, pojat piipahtivat. Talo henkii jo lähtemisen tunnelmaa, teemme jäähyväisiä. Koirat ovat hiukan rauhattomia, uskon, että ne vaistovat tulevan muutoksen.
Tätä kirjoittaessani, ymmärrän että muutto on mahdollisuus päästää irti vanhasta, hyvästellä, hyväksyä menneisyys, ehkä tehdä myös jonkinlaista tilinpäätöstä. Jotkut unelmat ovat toteutuneet, mutta osa odottaa vielä vuoroaan, jos/kun niin on tarkoitettu. Niin elämä toimii, se järjestelee uudelleen palapelejä, kaikki toiveet, odotukset ja kuvitelmat eivät toteudu, jotkut taas toteutuvat, niin se menee. Lähetänkin uuden tilauksen universumille, katsotaan miten käy.
Sen kun muistaisi, että kaikissa elämän muutoksissa on mahdollisuus uuteen kasvuun. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Uusi elämä odottaa. Kiitos koti 12 vuodesta <3
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
