Niitä näitä kaalinpäitä

                            Kirjat pr näytteitä

Terkkuja mökiltä, jonne tulin maanantaina. Ilma olikin mitä mainion sen yhden päivän, mutta sen jälkeen on ollut pilvistä, kylmää ja satanut. Not nice mutta nyt on näin! Päätin nauttia siitä, mistä voi nauttia eli esim. saunomisesta ja uimisesta (joka päivä tietty), pitkistä koiralenkeistä, kirjoista ja siitä, että on tilaa omille ajatuksille. 

Järvivesi on jo 14 asteista ja siinä pystyy ihan uimaan-uimaan. Kongo nauttii, kun olemme koko päivän ulkona. Olemme myös törmännyt kahteen metsäkauriiseen ja oravaan (se on jännä, että täällä metsän keskellä oravia ei  yleensä ole) ja kahteen joutseneen järvellä. Hyttysiin myös. Pelastin myös väsähtäneen ampiaisen sokeri-vesi seoksella. Hyvä minä! Linnut laulavat tauotta aamusta yöhön. Kuikat huutelevat myös säännöllisesti.

Luin tässä jo aiemmin Anna-Leena Härkösen Mykkien pöydän ja pidin siitä. Mielestäni kirja kertoo puhumattomuudesta, eli siitä, että trauman jälkeen helposti puhutaan kaikesta muusta kuin itse traumasta, paetaan liian tuskaisia asioita joko hiljaisuuteen tai turhan jauhamiseen.  

56-vuotias Leni on saanut potkut töistä. Alkoholi maistuu, tyhjää aikaa on loputtomasti. Leni roikkuu exässään Juhassa, vaikka avioero on tullut jo ajat sitten. Viinillä täytetty termospullo turvanaan Leni istuu Helsingin Esplanadilla eikä tajua olevansa syrjäytymässä.

Yllättävän kohtaamisen kautta Leni rakastuu perheelliseen Lasseen, jolle koko maailma näyttää olevan auki. Uusi suhde saa kuitenkin omituisia muotoja, ja kaaoksen jälkiseurauksena Leni joutuu kohtaamaan menneisyydessä tapahtuneen tragedian, jonka on onnistunut hautaamaan mielensä pohjalle vuosiksi. (lainaus Otavan)

Rakastan Anna-Leenan kieltä, se on suoraa, lakonista ja oivaltavaa, sitä on nautittava lukea.  Ajankohtainen aihe, joka liippaa itseänikin läheltä, on myös viisikymppisten työttömyys. Vaikka aihe on kaikin puolin synkkä, Härkönen onnistuu löytämään työttömyydestä myös mustaa huumoria omalla ronskilla  ja vauhdikkaalla tyylillään. Kirja onnistuu myös pitämään otteessaan loppuun asti, enkä olisi arvannut yllättävää loppua. 

*******

Luin mökillä loppuun Anna Pihlajaniemen ja Lotta Lehtikarin Elämäni ilman sinua, ja uskallan väittää, että kirja on koko vuoden koskettavin. Se on myös kaunis, avoin ja rehellinen.

Lotta Lehtikarin sisko Pipsa teki tyttärensä syntymäpäiväkakun valmiiksi ja hyppäsi sitten katolta. Elämäni ilman sinua on yritys ymmärtää siskon musertavaa ratkaisua.

Tositarina kertoo perheestä, jossa kaikki näytti hyvältä ulospäin, mutta kulissien takana vallitsi sääntöjen ja vaikenemisen ilmapiiri. Lotan lapsuutta varjostivat äidin mielenterveysongelmat, aikuisena sairastui myös sisko. Lopulta perheen kolmesta naisesta jäljellä oli enää Lotta.

Lämmin ja koskettava kirja kertoo trauman ylittämisen vaikeudesta, periytyvästä häpeästä ja rakkauden voimasta. Kirja muistuttaa, että toivo syntyy, kun vaietusta tulee jaettua. (kuvaus kustantajan)

Kirjan kirjoittamisessa Lehtikarin kumppanina toiminut Anna Pihlajaniemi on toimittaja, joka on erikoistunut henkilökuviin. Henkilöihin tuleekin lukijalle intiimi ja tarkka näkökulma.

Ulkoisesti perheen kulissit 1970-luvun Kouvolassa olivat hienot. Tytöt menestyivät koulussa ja heillä oli kunnianhimoisia äidin valitsemia harrastuksia. Kulissien takana äiti oli kuitenkin tunnekylmä ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen tyttäriään kohtaan. Pahimman kärsimyksen koki Lotan sisko Pipsa, häntä kohtaa äiti oli mitätöivä ja ilkein. Siskojen vertailu oli äidin keino pelata valtapeliä. 

Se ero sisaruksilla oli, että Lotta kykeni tuntemaan vihaa, se oli hänen voimavaransa. Viha piti hänet erillisenä äidistä ja siksi hengissä. Pipsa ei vihannut äiti samalla tavalla kuin Lotta. Hän haki hyväksyntää ja yritti miellyttää, mutta se sai äidin kohtelemaan häntä entistä julmemmin. 

Kirjan takakannessa on otsikko " Miksi sinä kuolit ja minä jäin eloon?" Se sai minut miettimään myös omaa veljeäni. Olen miettinyt hänen mahdollista yksinäisyyttään, vaikka olimme tiivis perhe, olimme siskoni kanssa ehkä läheisempiä, koska veli oli poika. Siskolla ja minulla oli aina toisemme. 

Kirjan loppu on silti toiveikas. HS:n haastattelussa  22.4.2026 Lotta Lehtikari kommentoi:

Siskonsa Lehtikari näkee nykyään suvun traumojen kantajana. Myös äidin julmuus on alkanut näyttäytyä hänelle toisin. Äidin lapsuutta oli varjostanut sota ja perheväkivalta.

”Olen alkanut ymmärtää, ettei äiti ollut paha. Hän oli rikki eikä pystynyt kohtaamaan tunteitaan.”

Näiden oivallusten myötä myös Lehtikarin käsitys omasta elämästään on muuttumassa.

”En enää ajattele, että lapsuuteni oli tragedia, joka olisi pitänyt estää. Sain äidiltä lahjaksi elämän, vaikka mukana tuli myös paljon kärsimystä.”

⭐⭐⭐⭐

Valoa viikkoon, murut!